Keski-ikäisenä juoksijana tutkin koko ajan, kuinka paljon ja miten voin harjoitella niin, etten riko itseäni. Vaikka miten toivoisin jonkin yksinkertaisen periaatteen löytyvän, ainoa testatusti toimiva on tämä: Keho kyllä tietää, milloin menee yli, mutta silti se yrittää tsempata. Mitä tarkemmin ja aikaisemmassa vaiheessa kehon merkkejä kuormittumisesta oppii lukemaan, sitä paremmin harjoittelua pystyy tasapainottamaan arjen muiden vaatimusten kanssa.
Toinen oppimani periaate on tämä: Kun tunnen olevani stressaantunut, olen stressaantunut – myös kehollisesti. Nykyään tuntuu uskomattomalta, että tämä ei aina ole ollut minulle itsestään selvää. Voiko stressiä lähteä lievittämään lenkille? Joskus se toimii, joskus ei. Kevyt ja tuttuun helppoon maastoon tehty lenkki toimii stressaantuneena yleensä itselläni paremmin kuin uudenlainen ja intensiivinen harjoitus. Joskus huomaan lenkillä, että olin oikeassa kun epäilin jaksamistani. Silloin käännyn nykyään pois ja kävelen kotiin lepäämään. Seuraavana päivänä saatan pitää lepopäivän, ja sen jälkeen saattaa olo olla kokonaisvaltaisesti jo paljon parempi.
Yhden tavalliselle kuntoilijallekin sopivan konstin opin vuosia sitten osallistuessani kuntokurssille pitkän juoksutauon jälkeen. Ohjaaja vinkkasi, että jos työpäivän jälkeen on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä liikkumaan, kannattaa ottaa pienet päiväunet ja lähteä sitten. Silloin ajatus tuntui mullistavalta. Eikö väsymys tarkoita, että pitää levätä koko ilta sohvalla? Vain huippu-urheilijathan käyttävät päivälepoa ja -unta keinoa palautua rasituksesta! Työssäkäyvä ihminen voi kuitenkin hyödyntää samaa keinoa. Kovin usein en ole onneksi joutunut tukeutumaan tuohon keinoon. Muutaman kerran olen ottanut 15-20 min päiväunet ennen kilpailua, eikä se ole heikentänyt suoritusta, kenties jopa päinvastoin.
Toki pyrin niin säännölliseen uni- ja ruokailurytmiin, etten tarvitse päiväunta, mutta joskus tilanteen vaatiessa se voi pelastaa treenisuunnitelmassa pysymisen. Jos päiväuni ei virkistäkään, tai minulla vahvaa univajetta, päänsärkyä, flunssan oireita tms., treeni todennäköisesti vain kuormittaisi eikä kehittäisi ja seuraava päivä olisi entistä vaikeampi. Tällaisissa tapauksissa yritän miettiä, mitä tarvitsen: pidemmät yöunet, ravinteikkaampaa ruokaa, lepopäiviä, rentoutusharjoituksen? Yritänkö vain hoitaa kaikki roolini liian hyvin ja kahmia viikon jokaisen tunnin täyteen menoja ja tehtäviä? Onko tilanne todella stressaava, vai pystyisinkö muuttamaan omaa asennettani? Hyvin usein huomaan, että kaipaan ennen kaikkea rauhaa ja hidastamista. Kun se onnistuu, pääsen nukkumaan ajoissa, ehdin tehdä hyvää ruokaa ja arjesta löytyy stressitön väli lenkille.
Siinä elämänvaiheessa, kun hurahdin nuoruusvuosien jälkeen uudelleen tavoitteelliseen harjoitteluun, olin vielä kolmen hädin tuskin kouluikäisen lapsen äiti. Aikani oli todella kortilla. Jouduin käyttämään kaikkea luovuuttani, että sain järjestettyä mahdollisuuden lenkeille ja lihaskuntoharjoituksille edes kolmesti viikossa. Sykemittarini näyttivät usein käsittämättömiä lukuja, minkä luulin johtuvan halvemman hintaluokan tekniikasta. Käsitin vasta monta vuotta jälkeenpäin, että olin varmasti välillä ylikuormittunut. Syynä ei ehkä niinkään ollut lenkkeily, vaan arjen kokonaisuus. Silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin porskuttaa eteenpäin, ja virtaa tuntui riittävän – pysähtymiseen kun ei kerta kaikkiaan ollut aikaa. Moniin vuosiin en varmasti edes tiennyt, miltä tuntuu olla virkeä ja levännyt.
Nykyään tiedän eron. Kun tätä kirjoittaessani harjoittelen 12 tunnin ultraa varten, tasapainoilen taas perheen arjen, treenikuorman, työn, opiskelun, puutarhan hoidon, marjastuksen ja ties minkä kanssa. Olen ylpeä siitä, että olen jaksanut herätä aikaisin aamulla ja saada tämän viikon harjoituksista tehtyä lähes puolet suunnitelmani mukaan. Eilen oli kuitenkin jo todettava, että keho tarvitsee palautumisaikaa, ja pidän jo toista lepopäivää putkeen. Jos en olisi levännyt tänään ja parannellut pois päänsärkyäni, ei huomisesta laatuharjoituksesta olisi mitään hyötyä, tai en ainakaan jaksaisi tehdä sitä tehokkaasti.
Olen lueskellut entisen moukarinheittäjän Mia Strömmerin ja seitsenottelija Tiia Hautalan vuonna 2007 ilmestynyttä elämänkerrallista kirjaa (Vieläkös te urheilette?) ja nyökytellyt sen viisaudelle vuoroin liikuttuen, vuoroin innostuen heidän urheilu-uransa vaiheista. Kirja on todellinen aarreaitta rikkaine henkiökohtaisine havaintoineen, mutta erityisesti siinä puhuttelee nuoruusvuosien ohi ennättäneiden urheilijoiden uuden kehosuhteen löytyminen ja sen myöntämisen vaikeus, että kovempi harjoittelukaan ei auta, kun kropan rajat ovat tulleet vastaan. Jokaisella meillä eritasoisella liikkujalla on omat seinämme, joihin saatamme törmätä yhä uudelleen ja uudelleen ennen kuin hyväksymme tosiasiat ja vaihdamme suuntaa. Minua suojaa se, että urheileminen on vain osa elämääni, ja identiteettini rakentuu sille vain yhdeltä kulmalta – lepopäivänä en ole pilaamassa uraani, jaan vain aikani toisiin askareisiin. Silti tunnistan saman kuin mikä käy ilmi Strömmerin ja Hautalan kirjasta: sama palava into ja tinkimättömyys, jotka saavat treenaamaan kohti tavoitetta vuodesta toiseen, voivat estää oman alitajunnan ja elimistön viestien kuuntelemisen.
Työssäni autan usein asiakkaitani pysähtymään sen äärelle, miltä heistä tuntuu, ja mihin kehotuntemukset ja tunnereaktiot voi liittyä. Joskus se, mitä minun on helppo ulkopuolisena nähdä, on heille jonkin ajatuspinttymän takana piilossa. En ole turvassa putkinäöltä itsekään. Joudun kysymään itseltäni aika ajoin seuraavat kysymykset: Näenkö itseni kuntoilemassa ja kilpailemassa vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä? Haluanko polttaa itseni loppuun menemällä hampaat irvessä läpi sen kuuluisan harmaan kiven? Saanko enemmän mielihyvää paneutumisesta johonkin intohimolla hyväksyen rajallisuuteni vaiko pakkopuurtamisesta umpiväsyneenä ja kipuilevana? Kysyn näitä samoja kysymyksiä itseltäni myös vanhemman roolissa, kun mietin, haluanko kannustaa lapsiani urheilemaan väsyneinäkin, vaiko opettaa heitä kunnioittamaan omia sisäisiä tuntemuksiaan, joita kukaan muu ei voi tietää paremmin heidän puolestaan.
Ongelma on se, minkä jo tämän tekstin alussa totesin: meidät on evoluutiossa ohjelmoitu niin, että jaksamme aina vielä hieman enemmän, kunnes jokin elimistön osa alkaa piiputtaa punaista. Siksi monimutkaisessa arjessa ratkaisu sopivaan kuormitustasoon ei kokemukseni mukaan koskaan löydykään (ainakaan pelkästään) taitavasti laaditusta harjoitusohjelmasta tai uudesta lisäravinteesta, vaan nöyryydestä tunnustaa olevansa koneen sijaan ihminen, jonka ainutkertaista hermo-lihasjärjestelmää jokainen treeni yhtä aikaa vahvistaa ja kuluttaa.
Järjestäjien jakama kartta, jossa näkyy reitille pilaantuneen kaivoveden vuoksi tehty muutos. Maali Pallastunturilla ei aivan näy tässä kuvassa.
Olo on helpottunut, mutta mustelmat ja ruhjeet tuntuvat vielä. NUTS Ylläs Pallaksen 55 (58) kilometristä on viikko. Olen kirjoitellut tätä raporttia pätkissä iltaisin pyykkikoneen hyrskyttäessä FIN5-viikon suunnistusvaatteita. Olin ensimmäiset FIN5-kisapäivät huoltojoukoissa, mutta lähdin kolmena viimeisenä päivänä lyhyelle radalle lapseni kaveriksi. Tahkon rinteissä tänään pohkeissa tuntui siltä, että palauttavat viikot tulevat tarpeeseen.
Kuten lähes kaikki juoksemani ultrat, myös tässä raportoimani reissu yhdistettiin perheen lomamatkaan. Erityisesti tänä vuonna mietin, millaisen mallin ”terveellisestä liikuntaharrastuksesta” annan lapsilleni osallistumalla ultrakilpailuihin ja viemällä heidät vielä katsomaankin sitä hulluutta. Sitä pohdin ehkä tässä blogissa myöhemmin erikseen.
Tänä vuonna NUTS Ylläs Pallas -polkujuoksutapahtumassa tehtiin useita muutoksia, joista yksi oli 55 km kisareitin muuttaminen kulkemaan päinvastaisesta suunnasta kuin ennen, eli Hetasta Pallastunturille. Toinen muutos oli, että 55 km juoksijat pääsivät matkaan klo 18, jolloin kovinta kärkeä lukuunottamatta pääsimme nauttimaan yöttömästä yöstä. Juoksin vuonna 2016 reitin alkuperäisessä muodossa eli Pallastunturin luontokeskukselta aloittaen. Se oli elämäni ensimmäinen polku-ultra. Sinä vuonna maisemia ei sumun ja sateen takia näkynyt juuri lainkaan, mutta nyt sää oli kirkas ja lämpötila ihanteellinen. Kannatti tulla uudelleen ihan näköalojen takia!
Kisastartti oli perjantai-iltana. Perheemme saapui Muonion seutuville mökkimajoitukseen keskiviikkoiltana. Vaikka olisi ollut viisasta antaa jalkojen levätä, teimme torstaina pienen minivaelluksen Pallastunturilla. Reittimerkinnät olivat jo paikoillaan ainakin viimeisessä alamäessä luontokeskukselle viettävässä rinteessä. Teinit seikkailivat polkua pidemmälle, mutta me otimme miehen kanssa rauhallisesti ja istuskelimme välillä maisemia katselemassa. Sen verran ennakkotietoa sain etujoukoilta, että hyväkulkuinen polku muuttui korkeammalla hyvin kiviseksi ja katosi tunturinlakien väliin kivirakkaan. Tämä tieto kiinnosti, sillä vuonna 2016 lähtö ei ollut aivan samaa polkua kuin mitä nyt tultaisiin alas. Lapsia huoletti kovasti, miten selviäisin vaarallisesta alamäestä yöllä. Se, etten itse huolestunut, sai minut hetken ajan tuntemaan itseni suorastaan kokeneeksi extreme-urheilijaksi – illuusio, joka tulisi murenemaan seuraavana päivänä. Arvasin, etten malttaisi ottaa kuvia kisan aikana. Niinpä räpsin vaeltaessamme muutaman muistoksi kisareitin varrelta. Maisemat olivat aivan huikeat. Tunturiluonto tarjoili uskomattoman paljon erilaisia pehmeitä siniseksi taittuvia vihreän sävyjä silmän kantamattomiin. Oli tilaa hengittää, ja vihdoin tunsin matkan johtaneen juuri sinne, minne pitikin.
Tässä kuvassa näkyy, että noin pari kilometriä maaliin oli oikein juostavaa ja leveää polkua.Vatikuru Pallastunturilla, kisareitillä maaliin tullessa oikealla puolen.
Torstai-iltana mieheni halusi välttämättä ajaa Äkäslompoloon Jounin kaupalle hakemaan kisanumeroani, vaikka itse olisin lykännyt hakemista perjantaihin. Paikalla oli muutama sata muutakin juoksijaa jonottamassa jo ennen kuin numeroiden ja karttojen jako alkoi, joten jonossa kului ainakin puoli tuntia yksi lapsista seuranani. Siinä odotellessani ennätin kehittää alemmuuskompleksin siitä, että olin lähtemässä vain 55 km reitille, enkä 105 tai 160 km todelliselle ultralle. Myöhemmin viestitellessäni työkavereiden kanssa minut palautettiin normaalien ihmisten ajattelutapoihin – vähättelyäni ei otettu vakavasti, olinhan lähdössä juoksemaan maratonia pidempää matkaa tunturiin yöllä. Siinä taas huomasin, miten omat käsitykset mahdollisuuksien rajoista ovat siirtyneet viimeisten viiden vuoden aikana. Viisi vuotta sitten nimittäin osallistuin ensimmäiselle polkupuolimaratonilleni, ja pidin sitä kaltaiselleni varovaiselle ihmiselle äärimmäisenä uhkarohkeuden osoituksena. Vaikka nykyisin pidän 55 kilometriä ihanteellisena matkana itselleni, väistämättä numerojonossa seistessä voimistui haave kokeilla ensi vuonna pidempää ultraa, kunhan yöllä juoksemista olisi pian harjoiteltu raikkaassa ulkoilmassa.
Pitihän tästä porosta kuva ottaa… Juoksuväen paljous heti sen takana ei näy tästä kuvakulmasta.
Valmistautuminen kisaan tuntui erilaiselta, kun lähtö oli myöhään iltapäivällä. Erityisesti perjantaina kisapäivänä mietitytti, mitä uskaltaisin syödä. Yritin valita lounaan varman päälle, mutta ilmeisesti mausteinen riisiannos oli liikaa. Tulisin kärsimään siitä hieman alkumatkasta, mutta onneksi siitä ei koitunut enempää harmia.
En varmasti vielä koskaan ole mielestäni valmistautunut riittävän hyvin kisaan lähinnä ajanpuutteen takia. Tätä kisaa edeltävillä viikoilla valmistauduin jopa omalla mittapuullani epätunnusomaisen ylimalkaisesti. En laatinut edes pakkaamislistaa, vaikka olen aina pitänyt sitä yhtenä tärkeimmistä asioista tietenkin koko reissun onnistumisen kannalta, mutta myös mielen rauhoittamisessa. Pakkasin juoksureppuun jopa vastikään tilaamiani vegaanisia GU:n Roctane Ultra Endurance -geelejä, joita en ollut ennättänyt ollenkaan testata etukäteen. Sen verran järjen ääni paikkasi, että pistin mukaan riittävästi luottogeelejäni. Niitä oli jäljellä vain kahta makua, enkä uskonut, että jaksaisin vetää niitä koko matkaa. Siksi uutta riskievästäkin oli siis mukana. Jälkikäteen voin todeta, että GU:n geelit imeytyivät hyvin ja maut olivat mukavan mietoja, mutta niitä oli vaikeampi niellä loppumatkasta kuin tuttuja Powergeelejä.
Puolivillaisen valmistautumisen taustalla oli toimenpiteitä vaativa yksityiselämään liittyvä huoli. Se vei motivaatiota pitää tulevaa kisatapahtumaa mielessä, ja häiritsi yöunia niin, että en kokonaiskuormituksen vuoksi vetänyt suunniteltuja laatuharjoituksia täysimääräisesti läpi viimeisen kuukauden aikana. Kysymysmerkkeinä oli, olinko kevätkesän stressikuormassa palautunut riittävästi NUTS Karhunkierroksen vastaavalta matkalta, ja oliko yksi ainoa kunnolla toteutunut määräviikko ennen keventämistä riittävä terävöittämään kuntoa. Edellisellä viikolla tuli kaiken lisäksi kolme suunnistuskisaa KRV:llä, eikä sen jälkeinen väsymys tuntunut väistyvän. Harkitsin jopa jättäytyväni ultralta pois, sillä en voinut olla huomaamatta kehon stressioireita. Lisäksi muut asiat tuntuivat tärkeämmiltä kuin juokseminen. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että maisemanvaihto ja NUTS:n tarjoama elämys olisivat todennäköisesti siinä tilanteessa parasta lääkettä mielelleni (ja sitä kautta reissusta hyötyisi koko perhe). Konkreettisena mentaaliharjoituksena kotitietokoneen ääressä pakottauduin laatimaan aikahaarukan perustuen NUTS Karhunkierroksen 55 km loppuaikaani ja Hetta-Pallas-reittiprofiiliin, jotta huoltojoukot osaisivat olla maalissa vastassa oikeaan aikaan yöllä.
Edellä kuvatut seikat vaikuttivat osaltaan niin, että en viitsinyt jännittää kilpailua oikeastaan ollenkaan. Ajattelin sitä minimaalisen vähän ja vain teknisesti aikataulujen ja varusteiden kannalta, enkä noudattanut tapaani lukea muiden reittikuvauksia nostattaen intoa jo viikkoja etukäteen. Perhe kummasteli, kun en edes edellisenä iltana tai kisa-aamuna hermoillut. Ehdotuksestani käväisimme jopa muutaman kilometrin vaelluksella perjantaiaamuna, vaikka treenikalenteriini olin merkinnyt ehdottoman käskyn pysyä poissa jalkojen päältä aamupäivällä. Jännitys ilmestyi lopulta keskittymiskyvyttömyytenä paria tuntia ennen kuin auton piti suunnata majapaikasta kohti Hettaa. Olen ottanut tavaksi tehdä säännöllisesti rentoutumisharjoituksia, joten käytin sitä lähtötouhotuksen sammuttajana. Erinomaisesti toimi, nukahdin jopa hetkeksi! Sitten ei muuta kuin kamat kasaan ja menoksi! Olin jo melkein ulko-ovella, kun joku huomasi, että nyt taitaa juoksureppu jäädä keittiöön… En siis tuntenut itseäni erityisen valmiiksi starttiin.
Hetassa lähtö oli nyt eri paikassa kuin missä maali oli kolme vuotta sitten. Koska mieheni ei suostunut uskomaan silmiään, ajoimme ensin verryttelevän juoksijamassan ohi entiselle paikalle hotellille. Harhareissusta huolimatta onnistuimme saamaan vielä parkkipaikan koulukeskuksen pihalta. Saman seuran Maijaliisa sattui sopivasti samaan aikaan vessajonoon, ja saimme hänen ja edellä seisovan Päivin kanssa käytyä päällimmäisimmät juoksuajatukset läpi. Sen jälkeen lähdimme perheen kanssa verryttelemään. Tunsin olevani onnekas, kun sain näin hyvän kannustuksen. Lapset halusivat varmistaa, että saisin blogiini edustavan kuvan ennen h-hetkeä 🙂
Ei kai tässä muuta kuin matkaan vaan!
Lopulta ei auttanut kuin asettua hartaalla tavalla kuhisevaan porukkaan lähtökaaren taakse. Asemoin itseni lähelle etujoukkoa, vaikka taktiikkani olikin aloittaa tiepätkä maltillisesti. NUTS:n polkujuoksutapahtumissa tunteisiin käyvintä on aina lähtö. Siinä hiljennytään kollektiivisesti hetkeksi, ja sitten jokaisella alkaa oman elämänsä pieni seikkailu. Tällä kertaa eeppistä tunnelmaa nostatti matkaanlähetysjoiku.
Muistoissani kolmen vuoden takaa tiepätkä oli loputtoman pitkä ja maisema-arvoiltaan mitäänsanomaton, mutta nyt kun siitä päästiinkin aloittamaan, oma kokemukseni oli pelkästään positiivinen. Myöhemmin selvisi, että reitin ensikertalaiselle tällainen alkumatka ei vastannut odotusarvoa. Ehdottomasti kuitenkin juoksin tämän tiekympin alussa kuin lopussa, vaikka reittimuutoksesta kuullessani olin ensin eri mieltä. Aurinko paistoi, porukka rupatteli iloisesti, ja koin helpoksi säädellä omaa nopeuttani. Aina välillä poikkesin askeltamaan pientareelle, jotta jalat eivät heti jumittuisi kovalla juoksemisesta. Erityisen iloinen olin siitä, että jännityksen puutteen vuoksi syke ei ollut noussut tyypillisiin kisanaloituslukemiin tai nytkähtänyt rytmihäiriön puolelle. Siirryttäessä asvaltilta soratielle aloin kävellä osan pienistä ylämäistä, jos niissä alkoi hengästyttää. Jalat tuntuivat aika raskailta ja meno junnaavalta. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että olin pitänyt kiinni suunnitelmastani juosta omaan tahtiini ja säästellyt jalkoja loppua varten. En todellakaan halunnut kokea Pallastunturin rakassa sitä koordinaation puutetta, joka koetteli Karhunkierroksen viimeisissä tunturinousuissa ja -laskuissa. Tässä kisassa jalkojen sakkaaminen olisi yksinkertaisesti hengenvaarallista, ja sen halusin välttää viimeiseen asti.
Aloin psyykata itseäni siltä varalta, että pelkoni vaillinaisesta palautumisesta toteutuisi ja reissusta tulisi väkisin vääntämistä. Usein minullla on jokin valmiiksi mietitty motto kisaan. Tällä kertaa se oli ”Mennään sitten tahdonvoimalla”. Tätä aloin toistella itselleni. Se tuli erityisesti tarpeeseen ensimmäisen huollon jälkeen, kun suunnattiin kunnolla metsikköön. Askel ei meinannut millään sopia polun juurakoihin, ja äkkiä eteninkin kömpelösti hölkyttelyvauhdilla korkeilla sykkeillä. Kauan ei tarvinnut viettää huolestuneissa mietteissä. Kuten usein polkukisassa käy, matkan taivaltaminen satunnaisen juoksutoverin kanssa jutellen saa sen tuntumaan paljon kevyemmältä. Pyhäkerolle nousu meni rattoisasti jakaessa kokemuksia pitkillä askelilla etenevän miehen kanssa Polarin kellosta ja aiemmista juoksureissuista. Tovin aikaa juteltuamme tajusimme, että mehän olemme kohdanneet aiemminkin, eksyessämme kolmen hengen peränpitoporukalla viime syksynä Vuokatin 57 km:llä! Kylläpä polkujuoksu-universumi tuntui taas pieneltä 🙂 Kenties oli seuran ansiota, että tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta elämässäni, kun ylämäen nouseminen voimakävelemällä tuntui helpolta. Juttukaverini pysähtyi huipulle ottamaan kuvia, mutta minä en malttanut kaivaa puhelinta repun selkätaskusta. Niinpä jatkoin tasaisempaa ja alamäkivoittoisempaa louhikkoista polkua yksin.
Tässä vaiheessa reissu alkoi vaatia enemmän rohkeutta kuin voimaa ja kuntoa. Silläkin uhalla, että katuisin vauhdinpitoa myöhemmin, lähdin reippaasti ohittelemaan upeissa Ounastunturin maisemissa. Näkymät olivat kuin ulkomailta. Ohitin brittiläiseltä vaikuttavan miehen ja mietin mielessäni, onkohan sielläpäin samanlaisia joka suuntaan aukeavia vihreitä rinteitä. Vauhdikkuus loivassa alamäessä ja maisemien ihailu kostautuivat, kun kaaduin kivikkoon lyöden vasemman polveni ja oikean reiteni. Reidessä tuntui erityisen pahalta. Isku oli tärähtänyt lihakseen. En jäänyt hetkeksikään tutkimaan vammoja, sillä pystyin juoksemaan ja se riitti. Tämän jälkeen pyrin olemaan varovaisempi, mutta siitä huolimatta tulisin reissun aikana kaatumaan vielä neljä kertaa, ottaen lisäosumia vasempaan polveen ja yhden tällin vasemman kyynärpään hermoon. Mikään näistä kaatumisista ei onneksi ollut niin lamaannuttava kuin toukokuinen suunnistuksessa saatu kaatumisvamma, joka ei ole valitettavasti vieläkään parantunut. Tähän retkeen se vaikutti ainoastaan pelkona siitä, kestääkö oikea polvi ylämäkiä. Suojelin polvea ottamalla ylämäissä muutamia juoksuaskelia, jotta rasitus ei olisi niin yksipuolista. Juoksuni oli niin hidasta, että vauhdin kannalta olisi ollut aivan sama kävellä. Säilytin tämän taktiikan aivan viimeiseen nousuun asti, sillä huomasin sen pitävän yllä myös henkistä tsemppiä mäkien jatkuessa loputtomiin.
Matkani eteni irrallaan letkoista. Yhtäkkiä olo tuntui voimattomalta, ja säikähdin, olinko tosiaan käyttänyt paukut jo tässä vaiheessa. Katsoin kelloa: aikaa oli kulunut 2:50. Ei hätää, jonkinlainen kolmen tunnin seinä siis vain kyseessä. Pitkissä alamäissä syömistauko oli livahtanut hieman liian pitkäksi, sillä en uskaltanut syödä vauhdissa kaatumisen ja vatsan hölskymisen pelossa. Ennätin siis muutaman kilometrin odotella toista huoltoa, joka oli pilaantuneen kaivoveden vuoksi siirretty Hannukurusta Hietajärvelle. Vaikka reittimuutos olikin nähtävissä kartasta, en ollut tajunnut, että huoltoon laskeuduttaisiin samaa jyrkkää reittiä kuin mitä sieltä noustaisiin pois. Oli jännittävää nähdä matkalla huoltoon sieltä pois punnertavia juoksijoita, joita voisin siis yrittää ottaa kiinni. Samalla lailla kivutessani itse ylös huollosta, näin ”takaa-ajajat” hyvävoimaisina laskeutumassa. Tämä lisäsi yllättävästi kilpailun tuntua, ja kasvatti motivaatiota pitää vauhtia yllä. Mielestäni huollon pitäminen tulevinakin vuosina Hietajärvellä voisi tuoda kisaan uudenlaisen säväyksen ainakin kilpailuhenkisimmille osallistujille.
En tiedä, johtuiko huollosta vai minulle tyypillisestä juoksun ”aukeamisesta” 3-4 tunnin kohdalla, mutta heti Hietäjärven jälkeen jalat alkoivat mennä itsestään eteenpäin ja sain ehkä pari kilometriä nauttia flowsta. Kauaahan se ilo ei koskaan kestä, mutta oli se mukava tuntemus tässä kohtaa kisaa, vajaassa puolessa välissä. Tämän jälkeen muistikuvat reitistä eivät enää asetu kronologisesti mieleen palautettaviksi. Muistan, että välillä juoksu kulki kuruissa yllättävän hyvin, ja perässäni kuulosti tulevan kenties muutaman kilometrin 1-2 miestä. Ohittelimme yksittäisiä taivaltajia. Oli luottavainen olo, että 8 tunnin alitus voisi olla mahdollinen ihan vain fiiliksen perusteella, vaikka en jaksanut tehdä päässälaskutoimituksia. Välillä käväisi hyvinkin voimakas olo, mutta varsinkin kaatumisten jälkeen kuulostelin aina, olivatko jäsenet ja pää kuitenkin jo liian väsyneet. Jälleen kerran horjahdettuni takana tuleva mies kysyi, tarvitsenko sauvoja. Mitä minä niillä, enhän osaa käyttääkään. Varmaan vain jumittuisivat vähän väliä kivenkoloihin. Yllättävän vähän muuten näin sauvoja kellään käytössä.
Piipahdus rehevässä kurussa, ja eteen kohosi naurettavan pitkä nousu kohti Vuontiskeroa. Siinä vaiheessa oli hyvä, että rinteessä tuskaili monella eri vauhdilla matkaseuraa, vaikken jaksanutkaan jutella kenenkään kanssa. Miehet alkoivat harppoa ohi, ja varmaan muutama nainenkin. Vaikka ylämäkikävely on edelleen minulle kehittämistä kaipaava osa-alue, nousut olivat sen verran loivia, että jalat eivät menneet hapoille ja jaksoin taapertaa eteenpäin. Kun katson nyt reittiprofiilia, huomaan, että matkan pituus täsmää siihen, kun hauskanpito alkoi asteittain vaihtua nuutumiseksi. Toivoin hajanaisen seurueemme saapuneen jo Pallastunturin nousuihin, mutta kellonaika ja kilometrit puhuivat karua kieltään. Matkaa oli takana vasta 41 km. Oli ollut tosi kivaa, mutta ei ole todellista, miten tätä voi olla vielä ainakin kaksi tuntia jäljellä?! Askel alkoi yhä useammin tökätä kiveen. Alkoi laskeutua ilta. Tuuli voimistui. Tuli huono olo ja vilunväreitä. Tajusin yötuulen viilentävän liikaa tunturin laella ja energian kuluvan lämpimänä pysymiseen. Ei muuta kuin kaivamaan takkia ja hanskoja ylle repusta. Loppumatkasta jouduin kuitenkin nousuissa vielä avaamaan takkia ja hanskatkin palasivat reppuun. Ryhdyin tihentämään syömisvälejä. Koko ajan oli jano, mutta en vain jostain syystä juonut tarpeeksi. Nestettä olisi kyllä ollut riittävästi mukana, sitä jäi lopulta reilu puoli litraa yli.
Viimeiset tunturinlakien sahaamiset Pallastunturin keroille kuluivat vaihdellen semivahvoissa ja vuorotellen uuvahtaneissa tunnelmissa. Oli vaikea kaivaa jostain tsemppiä pitkien nousujen jälkeen. Sama tilanne näytti olevan puolet nuoremmilla miehilläkin. Melkein huusin heille yhdessä kohtaa, että hei, nousu loppui, alkakaa hyvät ihmiset juosta! En olisi millään viitsinyt lähteä kiertämään heitä kivilouhikossa. Ei auttanut, halusin vain jo maaliin, joten jonkun oli alettava pitämään vauhtia. Taisin siinä vaiheessa kaatua viimeisen kerran, tai ainakin oli pelottava läheltä piti -tilanne, sillä sen jälkeen kivirakka alkoi ärsyttää oikein viimeisen päälle. Jouduin rauhoittamaan väsynyttä ja hermostuvaa mieltäni jatkuvasti toistelemalla mottoani sekä yksinkertaisia käskyjä: ”Nosta jalkoja”. ”Katso polkua”. ”10 min seuraavaan geeliin”. Muutaman hengen porukka loikki nousussa ohitse kevyin askelin, mutta kai heilläkin jo matka painoi, kun eivät kokonaan kadonneet näköpiiristä. Omat jalat toimivat kyllä, ja syke oli välillä hyvin alhainen, mutta mielellä oli yhä suurempia vaikeuksia pitää positiivista virettä yllä. Vieläkin harmittaa, miten valitin hienossa ilta-auringossa yhdelle ohittamalleni juoksijalle, miten kyllästynyt olen jo tunturiin. Hän ei olisi sellaista kaivannut, vaan tsemppiä. Olen aina ollut valittamista vastaan ultralla, ja nyt syyllistyin siihen itse. Anteeksi!
Niillä samoilla main, ihan viimeisissä nousuissa ennen loppulasketteluja opin vielä uutta itsestäni. Ohi juoksi ensin yksi ja sitten toinen säteilevästi hymyilevä ja selvästi matkasta nauttiva nainen. Kilpailuvietti, jota en tiennyt itsessäni olevan näin voimakkaana, oikein humahti päähän, ja ihmettelin, mitä tämä nyt on? Kun alamäki kohti maalia vihdoinkin alkoi, en uskaltanut kaatua enää kertaakaan ja sipsuttelin puoliksi kävellen etsien poluntapaista kivien välistä. Mutta paremman kunnostetun polun alkaessa päätin yrittää ottaa kaikki kolme minut viimeisillä kilometreillä ohittanutta naista kiinni. Eihän se realistista ollut, eikä toteutunutkaan, mutta niin vain kaikki tsemppasimme, että tulimme neljä naista 11 sekunnin sisään maaliin 55 km ultralta! 🙂
Parin kilometrin loppurypistys sai reidet tärisemään, hyvä kun seisomaan pystyin huoltoteltassa. Perhe oli kuin olikin oikeaan aikaan vastassa. Olin osunut aikatauluhaarukkani epärealistisen nopeaan päähän eli reiluun seitsemään ja puoleen tuntiin. Ensimmäinen ajatukseni ajan nähdessäni oli ”Millä lihaksilla?” Sitä ihmettelen vieläkin… Paransin entistä aikaani tunnilla, mikä oli etukäteen täysin teoreettinen ja paperille kirjoitettuna suorastaan nolostuttavan kunnianhimoinen haave inspiroimassa kulkuani.
Nappasin huoltoteltasta mukaan mehua ja lämmintä linssikeittoa, joka maistui jäähtyneenä ja pitkin yötä nautittunakin taivaalliselta. Majoituksemme oli lähellä, joten pääsin heti suihkuun ja huolehtivaan ensiapuun. Uni ei tullut silmään koko yönä. Löysin itsestäni ainoastaan muutaman paikan, joita ei särkenyt, jomottanut tai juilinut. Olin jotenkin saanut selänkin mustelmille, varmaan kierähtäessä jossakin kaatumisista. Niinpä nousin ylös lukemaan mieheni dekkaria ja siirtelemään kylmävaraajaa kipukohdasta toiseen. Nukkua ennätin autossa kotimatkalla.
Tämän reissun jälkeen olen ollut tietenkin iloinen tasaisen vauhdinjaon onnistumisesta sekä hyvästä ajastani, mutta myös hämmentynyt. Onko vähemmän todella enemmän ultraan valmistautumisessa? Miksei kehon ja mielen ilmiselvä stressi ennen juoksua haitannutkaan suoritusta? Mikä merkitys oli kisajännityksen lähes täydellisellä puuttumisella? Onko ultralla peruskunto se kaikkein tärkein niin, ettei viimeistelyistä kannata ottaa kovin suuria paineita? Olivatko lyhykäiset suunnistuskisat edellisellä viikolla lopulta eduksi vai haitaksi? En tiedä, kysymysmerkkejä jää paljon. Varma olen vain siitä, että tämä oli onnistunein ja maisemiltaan upein koskaan juoksemani polku-ultra. Mieleeni painui kuva oranssina tunturijonon harjalla hehkuvasta ilta-auringosta. Huolenikin katosivat Lapin tuuliin, eivätkä ole vielä löytäneet minua uudelleen.
Etualalla näkyvään rakkaan täytyy tänne lähtevän varautua.Maali on mutkan takana laaksossa. Hengissä selvittiin taas!
Olen tänä vuonna ilmoittautunut kahdelle lyhyelle polku-ultralle (NUTS Karhunkierros toukokuussa ja NUTS Ylläs-Pallas heinäkuussa). Harjoittelukauden suunnittelua täytyy pikkuhiljaa alkaa tarkentaa. Kokosin tähän itsellenikin muistin virkistykseksi vinkkejä, miten kaudesta saa mahdollisimman paljon irti, jos siihen sisältyy yksi tai useampi iso tavoite.
Isolla Tavoitteella tarkoitan tässä oman päälajini polkujuoksun ohella mitä tahansa urheilullista tavoitetta, jonka saavuttaminen ei ole itsestään selvää ja jota tekee mieli suunnitella tai ainakin fiilistellä etukäteen. Tällainen voi olla esim. pitkä vaellusreissu, puolimaraton/maraton/ultrajuoksu, Jukolan viestiin/Venlojen viestiin osallistuminen ensimmäistä kertaa, triathlonkisa tai urheilusuoritus uusissa olosuhteissa, kuten ulkomailla, yöllä tai eri vuodenaikaan kuin tavallisesti.
Oma suhteeni liikkumiseen ja kilpailemiseen sekä eri lajeihin on muuttunut vuosien varrella, ja olen kokeillut useita erilaisia lähestymistapoja kilpailuihin valmistautumiseen. Lisäksi se, mikä sopii toiselle, ei ehkä motivoikaan toista. Siksi käsittelen seuraavaksi usein kuultuja neuvoja eri tavoitteiden näkökulmista. Lähtöoletuksena näissä vinkeissä on, että harjoituksista pidetään kirjaa edes karkealla tasolla.
Ohje 1: Tee tarkka harjoittelusuunnitelma kalenteriin tai ruutupaperille
Toimii parhaiten, jos elämä on ennustettavaa, eikä sisällä paljon liikkuvia osia (kokemuksesta voin sanoa, että useampikin hartaasti vietetty tunti suunnitteluun on mennyt hukkaan…). Toisaalta suunnitelma voi auttaa kiireisenkin arjen hallinnassa, kun muun tekemisen tärkeyttä täytyy miettiä Ison Tavoitteen saavuttamisen kannalta.
Auttaa motivoitumaan ja pitämään tavoitteen kirkkaana mielessä silloinkin, kun esim. sairastuminen/loukkaantuminen tai odottamaton elämäntapahtuma yllättää. Itseäni auttaa palaamaan pidemmänkin tauon jälkeen treenaamiseen, kun näen, että aikaa tavoitteeseen on vielä, ja että toisaalta takana on jo hyvää treeniä.
Ison Tavoitteen kannalta tärkeintä harjoittelu
suunnitelmassa on, että kuntohuippu ajoittuu oikeaan kohtaan.
Ohje 2: Harjoittele ainakin viimeisen 1-2 kk ajan spesifisti tavoitteen kannalta
Älä tee näin, jos haet nimenomaan uutta elämystä ja haluat yllättyä. Pidä huoli vain siitä, että kunto riittää tavoitteen saavuttamiseen hengissä ja että olet lukenut tarkasti mahdollisen pakollisten varusteiden listan tapahtuman ohjeista.
Tämä ei ole välttämätöntä myöskään, jos sinulla ei ole tulostavoitetta, vaan tärkeintä on osanotto ja porukassa olo. Ensikertalaisella tapahtuma toimii usein puolivahingossa harjoituksena vastaavanlaista tulevaa osallistumista varten (”Ensi kerralla teen tämän fiksummin”).
Spesifi harjoittelu ei tarkoita, että jokainen treeni jäljittelee itse koitosta, vaan että muutamissa laatuharjoituksissa kokeillaan tai harjoitellaan intensiivisemmin tiettyä suorituksen osaa. Esimerkiksi maratonille ja ultramatkalle valmistautuessa spesifi harjoittelu tarkoittaa sekä tavoitevauhtisia vetoja että muutamia tavallista pidempiä lenkkejä, mieluiten käyttäen samoja varusteita ja eväitä kuin itse kisassa. Polkujuoksija voi lyhyilläkin lenkeillä harjoitella hyvinkin spesifisti esimerkiksi ylämäki- ja alamäkitekniikkaa sekä kilpailuvauhtia tavoitekisan tyyppisillä alustoilla.
Spesifi harjoittelu sopii erityisesti kokeilunhaluisille ihmisille, jotka eivät jaksa harjoitella joka kerta samalla lailla sekä määrätietoisille jokaisen yksityiskohdan huomioon ottaville urheilijoille.
Tämä voi mennä myös liian pitkälle, sillä Iso Tavoite saattaa alkaa tällaisen treenaamisen vuoksi kyllästyttää etukäteen. Näin kävi minulle viime vuonna valmistautuessani erityisen hyvin Vuokatti Trail Challengen ultralle. Tällainen harjoittelu vaatii tavallista enemmän keskittymistä ja valmistautumista sekä elimistön palautumisaikaa, joten se on henkisesti ja fyysisesti varsin kuormittavaa. Siksi sitä ei kannata tehdä määrättömän paljon.
Spesifi harjoittelu voi olla se porkkana, joka motivoi tekemään ison treenimäärän, eli se ei palvele pelkästään vahvistamalla taitoa, vaan myös innostamalla liikkumaan kaikkein kuormittavimmilla raskailla viikolla. Esimerkiksi viime vuonna valmistautuessani elämäni ensimmäiselle 12 h ultralle oli suorastaan kutkuttavaa lähteä kokeilemaan, jaksanko kiertää kaksi tuntia putkeen ympyrää. Myös erilaisten ruokien ja juomien testaaminen järjestelmällisesti teki peruslenkistä tavallista hauskemman, ja aika kului kuin huomaamatta.
Ohje 3: Tee kenraaliharjoitus viimeistään 3-6 viikkoa ennen Isoa Tavoitetta
Jos et ole harjoitellut spesifisti päätavoitteen vaatimusten kannalta, ”kenraaliharjoitus” (juoksuslangissa Peak Run) voi pelastaa vielä paljon. Näin saat selville, hiertävätkö kengät tai repunhihnat, miten kauan sykemittarin paristo kestää tai pysyykö urheilujuoma sisällä kilpailuvauhdissa.
Suosittelen erittäin lämpimästi kirjoittamaan ylös kaikki huomiot, jotka teet kenraaliharjoituksen aikana ja sen jälkeen (esim. vauhdinjako, varusteiden toimivuus, tarvittavan nesteen määrä) ja mielellään myös ottamaan opiksi näistä huomioista. Mitä pidempi suoritus, sitä tärkeämpää tämä on, jotta itse päätapahtumassa ei olisi edessä tuskaa vaan nautintoa.
Tämäkään ei ole välttämätön harjoitus, mutta lisää huomattavasti itsevarmuutta sekä usein myös tervettä nöyryyttä tavoitteen edessä. Samalla se valmistaa elimistöä varsinaiseen koitokseen.
Kenraaliharjoituksen ei luonnollisestikaan kannata olla yhtä vaativa kuin päätapahtuma, jotta ennättäisit toipua siitä kunnolla. Esimerkiksi ultraa varten tehtävä maratonin pituinen tai pidempi lenkki on riski itsessään, sillä sen jälkeen keho on alttiimpi taudinaiheuttajille ja orastava rasitusvamma voi pahentua oikein kunnolla. Jos luvassa on matkustamista, kuormittava työkeikka tai sukujuhlia heti Peak Runin jälkeen, siirtäisin harjoitusta viikolla eteen- tai taaksepäin juuri sairastumisriskin vuoksi.
Jos et ole täysin sitoutunut Isoon Tavoitteeseen ja olet vähän kahden vaiheilla lähteäkö siihen vai ei, kenraaliharjoitus on kaksiteräinen miekka. Koska se on jo itsessään melkoinen ponnistus, sen jälkeen saatat tuntea saavuttaneesi jo jotakin hienoa, ja päätät jäädä nautiskelemaan sen tuottamasta hyvän olon tunteesta loppukaudeksi. Tällöin alkuperäinen Iso Tavoite siirtyy ensi vuoteen. Toisaalta tässä ei ole mitään väärää. Ilman päätavoitteesta haikailua kenraaliharjoituskin olisi jäänyt tekemättä, ja pääasia on, että tuli haastettua itseään jollakin palkitsevalla tavalla.
Samasta syystä kenraaliharjoitus on tärkeä myös heille, jotka ovat erittäin tavoiteorientoituneita ja haluavat nauttia työnsä hedelmistä. Aina on mahdollista, ettei päätavoite yllättäen toteudukaan hautajaisten, loukkaantumisen tai muun esteen vuoksi. Silloin lohduttaa, että tuli tehtyä se yksi ”lähessuoritus”, ja samalla mitattua kuntoa ja taitoa. Tästä päästään viimeiseen ohjeeseen kauden suunnittelussa:
Ohje 4: Älä laita kaikkia munia samaan koriin
Toisin sanoen, varaudu siihen, että elämä yllättää aina.
Käytännössä suunnittele siis kautesi niin, että sinulla on ainakin kaksi mahdollisuutta saavuttaa Iso Tavoitteesi. Tämä voi tarkoittaa kahta erilaista, mutta yhtälailla innostavaa päämäärää. Esimerkiksi minulla on tänä vuonna kaksi tunturiultraa, sillä viime vuonna en päässyt yhdellekään, ja haluan varmistaa edes toisen toteutuvan tänä vuonna. Minulle on käynyt maantiejuoksuvuosina kahdesti niin, että minulla oli vain yksi maraton tai puolimaraton suunniteltuna loppusyksyyn, ja kun en siihen päässyt, koko vuoden harjoittelu meni tavallaan hukkaan. Silloin en kuitenkaan ollut ihan niin urheiluhullu kuin nyt, joten pettymys ei ollut maatakaatava.
Jos lajisi tapahtumia/kisoja järjestetään usein, on helpohko juttu valita päätavoite niin, että jos siihen kohtaan ilmaantuukin serkun häät tai norovirus, niin 1-4 viikkoa ennen tai jälkeen on tarjolla jokin vastaavanlainen tapahtuma. Niinpä ennätät viilata herkistelykauden harjoittelusi sopimaan tähän suunnitelma B:hen vielä melko viime tipassakin. Lisästressiähän se aiheuttaa, mutta harjoituskauden iso työ ei silloin mene hukkaan, eikä tarvitse jälkikäteen jossitella olleensa ehkä elämänsä parhaassa kunnossa.
Suunnitelma B:n mukainen tapahtuma olisi viisainta olla kohtuullisen matkan päässä majoitus- ja kulkemisongelmien minimoimiseksi ja sellainen, ettei osallistujakiintiö järjestäjien puolelta täyty puolta vuotta etukäteen.
Jos tärkeintä on osanotto, elämys tai seikkailu, yllä kuvattu kenraaliharjoitus toimii oikein hyvänä B-suunnitelmana, jos siihen panostaa oikein kunnolla ja muistaa dokumentoida reissun hyvin 🙂
Nykyään juoksutapahtumia on niin paljon, että monet osallistuvat lukuisiin pitkiin kisoihin saman kauden aikana. En ole itse tehnyt niin, sillä tarvitsen kunnollisia hengähdystaukoja kilpailujen jälkeen johtuen ehkä kuntotasostani, harjoitteluni laadusta tai vain luonteestani. Lisäksi olen saanut kantapään kautta oppia, että lukuisat lyhyetkin kisat peräjälkeen voivat johtaa ylikuormitustilaan. Harjoituskauden suunnittelussa ei kokemukseni mukaan kannata siis ajatella kvartaaleittain vaan muutaman vuoden syklillä: miten varmistan, että jaksan halutessani jahdata urheilu-unelmiani vielä tämän kauden jälkeenkin, ja vielä senkin jälkeen? Maltti on sitä vaikeampaa, mitä pahemmin kestävyysurheiluun hurahtaa. Toisaalta silloin pelissä on enemmän, jolloin riskinä oleva kuormittumisen ja rasitusvammojen pakottama pitkä tauko on henkisesti erittäin raskas, ja sitä kannattaa viimeiseen asti välttää suunnittelemalla kauteen riittävän pitkiä palauttavia jaksoja.
