Aihearkisto: Kirja-arvostelut

Kirja-arvostelu: Irti itsekritiikistä

Vastaa

Irti itsekritiikistä – Löydä terve suhde itseesi. Ronnie Grandell. Tammi 2018.

Kyseessä ei ole tämän vuoden kirjapainosadon hedelmä, mutta uusi tuttavuus itselleni. Heti kun aloin lukemaan teosta, huomasin sen ansaitsevan palstatilaa blogissani. Olen edelleen kirjan luettuani innoissani, joten nyt seuraa pitkähkö kirja-arvostelu.

Lähdin luku-urakkaan turhankin rinta rottingilla. Olen nimittäin työstänyt omia itsekriittisiä taipumuksiani paljonkin viime vuosina, ja olen ylpeä edistymisestäni. Ajattelin teoksen toimivan hyvänä ammatillisena itsensä kehittämisenä. Päätin kokeilla itse suurinta osaa kirjan lukuisista harjoituksista, jotta osaisin soveltaa niitä asiakkaitteni kanssa. Käytin lukemiseen harjoituksineen paljon aikaa. Syventyminen kannatti, sillä löysin paljon henkilökohtaisia teemoja, joiden parissa kannatti viivähtää. Lainasin teoksen ensin kirjastosta. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti hankkimaan kirjan omaksi, jos siitä haluaa saada kaiken hyödyn irti. Tämän kirjan lukemista voi hyvin kutsua prosessiksi.

Mistä kirja kertoo ja kenelle se on kirjoitettu?

Kirjan nimi kertoo napakasti, mistä sen sisältö koostuu. Jos siis olet havainnut itselläsi koskaan itsekriittisiä ajatuksia, kirja on juuri sinulle. Kirjoittaja on löytänyt tutkimustietoa, että samaan porukkaan kuuluu 4/5-osaa ihmiskunnasta. Syy itsekritiikki-ilmiön yleisinhimillisyyteen selitetään kirjassa riittävän selkeästi ja moneen otteeseen. Ristiriitaisten mielensisältöjemme ja pyrkimystemme syyt selviävät konkreettisten esimerkkien ja perustelujen kautta niin, että myötätuntoinen suhtautuminen omaa mieltä kohtaan alkaa väkisinkin vahvistua. Psykologi ja tietokirjailija Ronnie Grandellin laaja perehtyneisyys ja käytännön kokemus myötätuntokeskeisistä psykoterapiatekniikoista tulee vakuuttavalla tavalla esille.

Lyhyesti ilmaistuna kirja on tieteellisesti perusteltua self-help-kirjallisuutta itsekritiikin, häpeän, itsesyytösten, perfektionismin ja vitkuttelun kanssa painiville. Kirja on tarkoitettu myös menestyneille ihmisille, jotka eivät koe tyydytystä onnistumisistaan.

Sovellusmahdollisuudet liikunta- ja urheilupsykologiaan

Luet kirja-arvostelua liikuntapsykologiaan painottuvassa blogissa, joten ehkä haluat tietää, mitä tekemistä itsekritiikillä on liikunnan ja urheilun kanssa. Grandell tuo esiin tutkimustietoa, jonka mukaan kielteinen itsekritiikki lisää mm. ahdistuneisuutta, mielialapulmia ja stressiä sekä niihin usein linkittyvää kompensoivaa käyttäytymistä, kuten häiriintynyttä syömistä ja yliyrittämistä. Itsekritiikin on hänen mukaansa todettu hidastavan urheilijoiden tuloskehitystä. Syitä tälle ilmiölle löytyy yleisemmistä ilmiöistä, kuten stressihormonitason noususta, perfektionismin uuvuttavuudesta, rohkeuden puutteesta ja kyvyttömyydestä ottaa rakentavalla tavalla opiksi epäonnistumisista.

Itsekritiikistä ja kielteisestä perfektionismista vapautuminen puolestaan lisää henkistä hyvinvointia, auttaa elämään omien arvojen ja tavoitteiden mukaista elämää, kokeilemaan uusia asioita ja antamaan itsestään parastaan muillekin. Liikunnallinen lukija uskaltautuu ehkäpä ottamaan riskejä harjoittelussa, etsimään suotuisamman valmennussuhteen, osallistumaan uudelle kuntokurssille tai lopettamaan harrastuksen, jossa on käynyt vuosia vääristä syistä.

Jos lukija on liikunnalliseen elämäntapaan pyrkijä tai kamppailee kehonkuvansa kanssa, Grandell tarjoilee runsaasti itseymmärrystä lisäävää huojentavaa tietoa sekä kokeilemisen arvoisia esimerkkejä välttämis- tai kompensaatiokäyttäytymisestä irti pääsemiseen. Esimerkiksi tuntikausien leffaputken, aamuyölle valvomisen, ahmimisen tai päihteiden käytön kohdalla ei auta sättiä itseään lisää – se tekee olon vain entistä huonommaksi. Kirja tarjoaa arvokkaita neuvoja tällaisesta kehästä irrottautumiseen.

Poimintoja kirjan annista

Vaikka kirjassa on psykologilukijalle paljon entuudestaan tuttua asiaa, Grandellin tapa havainnollistaa ja tarjoilla runsas valikoima erilaisia reittejä oivaltamiseen ja mielen kanssa työskentelyyn kirkasti monia ydinasioita. Esimerkiksi kuvaukset monimutkaisten aivojemme toimimisesta vastoin omaa parastamme olivat mielestäni onnistuneita. Aivomme pyrkivät herättämään heti uhan havaitessaan suojavalmiuden, jotta voisimme välttää vaaran nopeasti sen kummemmin pohtimatta. Aivojemme tunnereaktioista vastaavat osat voimistavat hengissä säilymisen kannalta tärkeitä reaktioita nostattamalla ahdistusta, pelkoa, vihaa tai inhoa. Tämä luonnollinen aivojen toimintatapa voi aiheuttaa itsekritiikkiä, jos havaitsemme epämieluisan tai uhkaavan asian omassa itsessämme, teoissamme tai tekemättä jättämisessä. Etuotsalohkon ajattelukyky yhdistyy niihin inhon ja vihan tunteisiin, joita aivomme varmuuden varalta syöttävät uhkaavan ajatuksen ilmetessä. Itsekriittiset ajatukset ruokkivat uusia lannistumisen tai häpeän tunteita. Tämä johtaa entistä synkempiin ajatuksiin ja itsekritiikkikehään.

Tässä Grandellin hauska esimerkki siitä, miten etuotsalohkon ja tunteiden yhteistoiminta ihmisaivoissa voidaan nähdä myös bugina verrattuna muihin eläimiin:

On vaikea kuvitella koiran istuvan peilin edessä miettimässä: ”Voi ei, miksi söin niin monta luuta tänä iltana? Paino vain nousee, ja kohta naapurin Fifi ei ole kiinnostunut minusta enää”.

Lukija houkutellaan tutkiskelumatkalle sisimpäänsä Grandellin tarjoaman  opastusvalikoiman avulla. Itsekritiikki on usein voimakkaampaa tietyillä elämän osa-alueilla johtuen siitä, että ne ovat omassa arvojärjestelmässä korkealla. Ihanteet ja arvot on usein omaksuttu mallioppimalla, ympäröivästä kulttuurista tai saamalla sosiaalista kiitosta tietynlaisesta suoriutumisesta. Joskus itsekritiikin taustalla voi olla kokemuksia hylkäämisestä, henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai muiden asettamista kohtuuttomista vaatimuksista. Voi olla hyödyllistä miettiä, kenen arvojen ja toiveiden mukaan esimerkiksi tarkkailee kehonkoostumustaan, määrittelee riittävän treenimäärän tai kilpailun onnistumisen.

Grandell muistuttaa, että emme ole valinneet kasvuympäristömme. Varsinkaan lapset eivät voi valita vanhempiaan, opettajiaan ja seuratoimijoita sen mukaan, kuka auttaisi heitä asettamaan realistisia tavoitteita ja käsittelemään vaikeita tunteita myötätuntoisesti. Onneksi näitä voi harjoitella aikuisena tietoisesti.

Kirjassa on niin paljon ajatustyökaluja, että jokainen löytää varmasti jonkin käyttökeinoisen konstin. Koin hyödylliseksi esimerkiksi sisäisen kriitikkoni nimeämisen (paljastan, että omani alkoi näyttää Putous-hahmo Aina Inkeri Ankeiselta, mikä saattaa kertoa jotain hahmon vetoavuudesta meihin suurten ikäluokkien jälkeläisiin!).

Ensimmäinen askel on tunnistaa oman itsekritiikin ääni ja ne tilanteet, joissa se aktivoituu. Useat meistä ovat ehkä jo hoksanneetkin, ettei itsekritiikki ole aina oikeassa. Minua auttoikin enemmän se, että Grandell kannusti listaamaan, millä tavalla itsekritiikki yrittää auttaa. Nämä syyt, kuten pyrkimys suojella pettymyksiltä ja elää sisäistetyn arvomaailman mukaan, selittävät itsekritiikin sinnikkyyttä. Tämän rinnalle Grandell neuvoi laatimaan listan syistä, miksi itsekritiikkiä kannattaa pyrkiä vähentämään. Yksi tehtävä oli myös miettiä, mitä saa, jos luopuu itsekritiikistä.

Huomasin, että jokaiselle tärkeälle teemalle kannattaa laatia omat listansa, sillä itsekritiikkiväitteet voivat vaihdella elämän eri osa-alueilla. Aktiivisella liikkujalla ajatukset voivat vaihdella jopa eri lajien välillä. Se voi selittää, miksi jokin aktiviteetti vetää puoleensa ja toista tekee mieli vältellä. Tällaiset harjoitukset voivat myös selventää kilpaurheilijalle, miksi uskallusta siirtyä vaativammalle tasolle ei löydy motivaatiosta huolimatta, tai miksi kilpailemiseen liittyy paineita. Kun nämä asiat on tunnistettu, kirjassa on työkalu valinnan tekemiseen itsekritiikkipolulla kulkemisen ja vaihtoehtoisen toimintatavan välillä.

Jos omasta tilanteesta ei näe ulospääsyä, kirjassa annetaan konkreettisia ohjeita etäisyyden ottamiseen itsekritiikistä. Yksinkertaiset harjoitteet, jotka palauttavat tähän hetkeen hengitysten ja aistikokemuksiin keskittymisen avulla auttavat rauhoittamaan tunnereaktiota, jolloin on mahdollista tutkiskella ajatuksiaan hieman objektiivisemmin. Suojaavat mielikuvat voivat toimia myös hyvin.  Kirjan hankkineilla on pääsy harjoitusten audioversioihin itsemyotatunto.com-sivustolla.

Yksi tarkastelukeino, johon suhtauduin aluksi skeptisesti, oli pistemäärän antaminen omille itsekritiikkiajatuksille asteikolla 0-100. Tein kuitenkin harjoituksen tunnollisesti. Kirjasin pisteet ylös hyvänä päivänä, jolloin itsekritiikki tuntui kaukaiselta. Pitkän lukuprosessin ansiosta ennätin kokea myös kunnon aallonpohjapäivän. Olin kiinnostunut näkemään, miltä itsekritiikkiarvoni silloin näyttäisivät. Palasin aiemmin laatimaani listaan ja asetin uudet arvot. Havaitsin, että huonona päivänä se prosenttiluku, jolla uskoin itsekritiikin olevan totta, oli merkittävän paljon suurempi kuin normaalisti. Havainto auttoi siinä, että sisäisen kriitikon ääni ei vaikuttanut niin uskottavalta, ja aloin heti miettiä, miten saisin aivojen suojavalmiusreaktion käännettyä turvavalmiudeksi eli huoltavaksi ja rauhoittavaksi.

Päätelmiä ja suosituksia kirjan lukemisen jäljiltä

Kannattaa siis ehdottomasti palata aika ajoin muistiinpanoihinsa ja tehdä kirjan harjoituksia erilaisissa mielentiloissa. Kuten Grandell toteaa, itsekritiikki ei ole vakio, vaan vaihtelee jopa saman päivän aikana mm. väsymystason mukaan.  Esimerkiksi urheilijan kannattaa pohdiskella tyypillisiä kriittisiä ajatuksiaan hyvällä jaksolla, jotta kuormitustason noustessa tai epäonnistumisen jälkeen olisi helpompi muistaa kyseessä olevan väliaikainen ja ymmärrettävä notkahdus uskossa omiin kykyihin. Samoin elämäntapamuutokseen pyrkivän kannattaa kirjata itsekritiikin kitkeriä kommentteja ja syitä luopua itsesyytöksistä niinä päivinä, jolloin on saavuttanut omat tavoitteensa. Tällöin onnistumisen palkintoarvo voi olla suurempi: kaikista vanhoista ajatuskaavoista huolimatta pystyit siihen!

On hyvä ajatus hankkia tämän kirjan rinnalle heti muistikirja, johon kirjata harjoitukset. Edistyminen on sitä varmempaa, mitä useammin ajatuksiaan tarkastelee ja todella pysähtyy asian äärelle. Loistavatkin oivallukset unohtuvat helposti, jos niitä ei pane muistiin. Keskittyminen harjoitusten äärelle on helpointa silloin, kun mieli on tyyni – vaikka juuri silloin asia ei tuntuisi niin tärkeältä.

Grandell kannustaakin määrätietoiseen harjoitteluun:

Tämä on verrattavissa moniin muihin oppimisprosesseihin: kamppailulajien harrastaja harjoittelee torjuntojen tekemistä monta kertaa, jotta ne onnistuisivat kilpailu- ja kamppailutilanteessa; jääkiekkoilija kuivaharjoittelee harhautuksiaan samalla periaatteella; kirurgi aloittaa uransa jotakin muuta kuin eläviä ihmisiä ja niin edelleen. Harjoittelemalla myötätuntoisempaa puhetta ja suhtautumista itseesi rauhallisissa tilanteissa, löydät sen todennäköisemmin silloin, kun sitä eniten tarvitset.

Lopuksi

Kirjoittajan selkeä ja arkeen nivova tyyli esittää asiat ja avata käsitteet tekee teoksesta mielestäni helposti lähestyttävän kenelle tahansa. Vaikka Irti itsekritiikistä -teosta ei olekaan kohdistettu suoraan urheilun parissa toimiville, tästä arvostelusta paistaa toivon mukaan vahva suositukseni kirjan lukemiseen. Suositus koskee myös urheilun parissa toimijoita, jotka sanoillaan ja toimintatavoillaan huomaamattaankin muovaavat kehittyvän lapsen ja nuoren sisäistä puhetta. Tuossa vaiheessa omaksutut ajatusmallit voivat aktivoitua elämän aikana monenlaisissa tilanteissa, myös nuoren toimiessa myöhemmin itse valmentajana, huoltajana ja opettajana.

Jos kiinnostuit Ronnie Grandellin ajatuksista, kannattaa käydä kuuntelemassa kaksi hänen haastatteluaan psykologi Nina Lyytisen Psykopodiaa-podcastista (jaksot 25. ja 40.)

Kirja-arvostelussa Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi (Tiina Lehmuskoski, Fitra 2019).

Vastaa

Kesälomalla tarkoitukseni oli lukea romaaneja, mutta kirjakoriin päätyikin useampia mielenkiintoisia tietokirjoja. Tämä kyseinen kirjauutuus kiinnosti sekä ammatillisesti että vanhemman roolissa. Päällimmäinen ajatus lukukokemuksen jälkeen on, että Tiina Lehmuskoski on todella onnistunut tavoitteessaan puhutella urheilevan lapsen tai nuoren vanhempaa. Kirjasta tekevät vakuuttavan ytimekäs tyyli ja selkeät periaatteet, mutta myös kirjoittajan vetoaminen omiin kokemuksiinsa mm. kaiken ikäisiä urheilijoita kuntouttavana fysioterapeuttina ja osteopaattina. Tiina Lehmuskoski on itse aloittanut tavoitteellisen kilpaurheilun lapsena, ja hänellä on myös valmentajatausta. Hän toimii kliinisen työn lisäksi Hierontakoulu Atlaksen ja Osteopatiakoulu Atlaksen rehtorina ja opettajana sekä työnohjaajana.

Kuten kirjan nimikin viittaa, Lehmuskoski korostaa kirjassaan kautta linjan vanhemman vastuuta. Valmennuksessa tai seurassa voidaan ajatella lapselle tai nuorelle sopivasta harjoittelumäärästä ja sen laadusta toisin, kuin minkä vanhempi näkee lapselleen parhaaksi. Vanhemman ensisijainen tehtävä on kuunnella omaa lastaan ja kyseenalaistaa käytäntöjä tarvittaessa. Lehmuskoski ei suinkaan kannusta vanhempaa astumaan valmentajan varpaille, vaan kannustaa valmentajan ammattitaitoa arvostavaan rakentavaan keskusteluun juuri kyseisen urheilijayksilön kehityksen näkökulmasta. Hän ohjaa myös kokoamaan urheilevan nuoren ympärille asiantuntijatiimin, jotta kaikki tarvittavat tieto ja taito lapsen kehityksen tukemiseksi olisi saatavilla. Valmentajalla ja vanhemmalla voi jo olla hallussa suurin osa tarvittavista taidoista, mutta aina se ei riitä. Lehmuskosken oman ammatillisen kokemuksen mukaan etenkin urheiluvammojen kuntoutus ja kehonhuolto ovat osa-alueita, joissa liian usein näkee oikaistavan. Tämänkin osaamisen hyödyntämisessä vastuu on vanhemmilla.

Toinen korostuva teema on kommunikaatio vanhemman, urheilevan lapsen tai nuoren ja muiden toimijoiden välillä. Lehmuskoski nostaa esille mm. tavoitteiden asettamisen, kivun ilmaisemisen ja siihen reagoimisen sekä sen keskustelemisen läpi, mitä lapsen sitoutuminen lajiin vaatii koko perheeltä.  Lehmuskoski herättelee vanhempaa pohtimaan omia lapsensa urheiluun liittyviä käsityksiään, toiveitaan ja kasvattajan rooliaan. Laji voi tempaista mukaansa koko perheen niin, että näkemys turvallisesta harrastamisesta hämärtyy pikkuhiljaa. On hyvin tärkeää muistaa kysyä nuorelta, miten hän jaksaa treenaamista, ja mitä hän siitä itse ajattelee.

Pidin kirjan kokonaisvaltaisesta hyvinvointikäsityksestä, joka kätkeytyy harjoittelukokonaisuuden optimoinnin taakse. Lehmuskoski esittää, että osa-alueiden optimointi mahdollistaa pitkän ja menestyksekkään urheilu-uran. Kirjassa esille nostettuja osa-alueita ovat lajiharjoittelu, lajia tukeva oheisharjoittelu, lepo, ravinto, kehonhuolto, psyykkinen valmennus, uni ja sosiaaliset suhteet. Kaikki nämä osa-alueet vaativat tarkastelua nuoren urheilijan arjessa, jotta hän voisi kehittyä vammoitta ja uupumatta. Fyysistä rasitusta peilataan siis mm. unen, palautumisen ja ravinnon laatuun sekä koulutyön ja sosiaalisen elämän kuormitukseen. Näissä asioissa valmentaja ei voi tehdä työtä vanhemman puolesta. Uskallan väittää, että tämän optimointipalapelin pitäminen balanssissa vaatii melkoisen hyvää vuorovaikutussuhdetta ja luottamusta vanhempien ja lapsen välillä, varsinkin jos nuori samaan aikaan pyristelee kohti itsenäisyyttä ja haluaa viettää vapaa-aikaa kuten kaverinsakin. Vanhemman normaali kasvatustyö kytkeytyy kaikessa vaativuudessaan arvokkaaksi osaksi urheilijanpolulla etenemistä.

Vanhempana sain kirjasta tukea sille, miten olla lasteni tukena heidän liikunnallisissa harrastuksissaan. Lajeja, valmennustyylejä ja urheiluseuroja tulee ja menee. Olen onnellinen sitä, että kaikki lapseni ovat löytäneet mieleisen lajin itselleen. Samalla tiedostan, että elämänpituisella matkalla ennättää olla monia innostavia ja ikimuistoisia urheilukokemuksia ja harrastusporukoita. Lapsen psyykkisen tai fyysisen terveyden uhraaminen yhdessä lajissa menestymistoiveiden vuoksi ei ole sen arvoista.

Lehmuskosken teoksen vahvuuksia ovat sen selkeä periaatteellisuus ja helppolukuisuus (vanhempi voi selailla sitä vaikka treenikentän reunalla). Käytännöllisemmät näkökohdat on rajattu pois, mikä kyllä tavallaan perustellaankin kirjassa. Tilanteet täytyy aina katsoa yksilöllisesti. Kysymällä itseltään, lapseltaan tai valmennustiimiltä muutaman terävän kysymyksen vanhemman tulisi tietää, mikä on nuoren kannalta paras tapa toimia. Oikeassa elämässä viisaista ajatuksista on vielä pitkä matka tekoihin. Esimerkiksi itse olen teini-ikäisen lapseni kanssa tilanteessa, jossa  hän on useamman kuukauden kokenut harjoituksiin menon vaikeaksi. Rakasta lajia ja siinä kilpailemista hän ei kuitenkaan haluaisi lopettaa. Olemme käyneet läpi näiden tuntemusten syitä sekä vaihtoehtoja, mitä tilanteessa voi tehdä. Olen esimerkiksi kertonut erilaisista vaiheista, joita jokaisella voi harrastuksessaan tulla. Vanhemman yksi tehtävä on auttaa lasta näkemään asiat pidemmässä aikaperspektiivissä, tarkoittipa se sitten muutaman kuukauden taukoa ohjatusta valmennuksesta tai epämukavuuden väliaikaista sietämistä. Aikuisen näkökulmasta fiksuinta olisi avata keskustelu asiasta valmentajan kanssa. Joillekin asioille valmentaja voisi tehdä jotain, toisille ei. Teini-ikäiselle tämä vaihtoehto ei kuitenkaan missään nimessä käy, enkä halua menettää hänen luottamustaan ottamalla yhteyttä valmentajaan ilman hänen suostumustaan. Niinpä olen kannustanut nuorta ilmaisemaan itse omia tuntemuksiaan ja toiveitaan valmentajalle. Ehkä tärkeintä on ollut, että nuori on voinut pohtia hankalaa tilannettaan perheenjäsentensä kanssa ilman, että kukaan tuputtaa tiettyä ratkaisua.

Vaikka yllä kuvailemaani tilanteeseen kirja ei anna helppoja vastauksia, sen monipuolista antia voi soveltaa. Esimerkiksi tartuin Lehmuskosken näkemyksiin, että harjoituksissa tulee saada onnistumisia, eivätkä liian vaativat harjoitukset ole turvallisia. Valmentajan ammattitaitoa on auttaa lasta tai nuorta kehittymään asteittain sopivien harjoitteiden ja treenimäärien kautta. On mahtavaa, jos nuori pystyy itse tunnistamaan omia rajojaan. Vanhemman tulisi tukea tätä itsenäisen ajattelun heräämistä, sillä oman kehon ja mielen tarpeiden kuunteleminen sekä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ovat viime kädessä urheilijan itsensä vastuulla. Kukaan muu ei voi määritellä yksilön kokemaa kokonaiskuormitusta. Ja jos ajatellaan vielä laajemmin, miten muuten urheilijanuoresta voisi jonain päivänä kasvaa aikuinen, joka osaa tukea terveellä tavalla omien lastensa tai valmennettaviensa kehitystä?

Kirjan siloiset kuvat onnellisista lapsista ja ytimekkäät erikseen korostetut kiteytykset tuovat mieleen self-help-kirjallisuuden. Jotkut lukijat saattavat olla allergisia tällaiselle tyylille. Toisaalta sitähän tämä teos nimenomaan on, itseapua huoltajille. Lehmuskoski on nähnyt tarpeen, ja päättänyt työhistoriaansa hyödyntäen avata laajempaa keskustelua vastuullisesta vanhemmuudesta urheilukontekstissa. Kirja antaa välineitä käsitellä urheiluun liittyviä kysymyksiä perheen toisen vanhemman, nuoren itsensä, valmentajan ja muiden huoltajien kanssa.

Teos on paikoin provosoiva, kuten Lehmuskoski on tarkoittanutkin.  Omasta mielestäni kirjan teesit ovat perusteltuja ja vaikuttavat luultavasti urheilumaailman ulkopuolelta katsottuna jopa itsestäänselviltä. Arvelen, että kirjasta hyötyvät eniten vanhemmat, joiden juniori on joutunut vammakierteeseen tai joiden perheissä lapsen tavoitteellinen urheileminen on herättänyt paljon kysymyksiä. Vammojen kuntouttamiseen teos ei anna suoria ohjeita, vaan ne täytyy hakea ammattilaisen vastaanotolta. Lehmuskoski antaa kuitenkin suuntaviittoja vammattomaan liikunnan harrastamiseen. Kaikkein tarpeellisin tämä lukukokemus olisi mielestäni vanhemmille, jotka ovat tehneet lapsensa urheilumenestyksestä projektin itselleen. Vanhemman tuki on urheilevalle juniorille korvaamattoman arvokasta, mutta Lehmuskosken teos voi auttaa löytämään oikean tasapainon kasvatustyössä. Suosittelen teosta myös vanhemmille, joilla ei ole omaa urheilutaustaa, ja jotka näin ollen ovat juniorinsa kanssa riippuvaisempia seuratyöntekijöiden ja valmentajan näkemyksistä. Heille kirja voi toimia taustatukena siitä, millaista terveyttä edistävän ja turvallisen urheilemisen tulisi olla.

Lukukokemuksena Psyykkinen vahvuus – Mielen taitojen harjoituskirja

Vastaa

Psyykkinen vahvuus on vuonna 2017 ilmestynyt tiivis, mutta monipuolinen tietopaketti psyykkisen säätelyn menetelmistä. Hankin kirjan alun perin opastukseksi itselleni suunnistuskilpailuihin valmistautumista ajatellen, sillä moni kisa on mennyt pieleen fokuksen ollessa aivan muualla kuin suorituksessa. Kirjan harjoitteet ja teoriaosuudet sopivat psyykkisten itsesäätelytaitojen vahvistamisesta kiinnostuneille myös laajemmin, sillä käytämme samoja psyykkisiä mekanismeja työssä, opiskellessa ja vapaa-ajalla. Esimerkiksi paljon työssään esiintyvät voisivat hyötyä kirjan harjoituksista.

Kuva kirjan etukannesta.
Kuva on kirjan sivustolta.
http://psyykkinenvahvuus.fi/tilaa

Teoksen on kirjoittanut Jarmo Liukkonen, joka on Jyväskylän yliopiston liikuntapedagogiikan professori sekä liikunnan ja psyykkisen hyvinvoinnin sekä kasvatustieteen dosentti. Vankka kokemus ja asiantuntemus paistavat vahvasti esiin kirjan jäsennyksestä ja sisällöstä. Kirjan ensimmäinen osa johdattelee lukijaa ymmärtämään paremmin itsetuntemuksen tärkeyttä sekä psyykkisen itsesäätelyn prosesseja ja ominaisuuksia. Liukkonen on valinnut käsittelyyn viisi ”avainta” psyykkiseen vahvuuteen. Nämä ovat itseluottamus, motivaatio, vireystila, rentous ja keskittyneisyys. Yksilölliset erot huomioidaan kirjassa hyvin. Liukkonen antaa vinkkejä, miten temperamenttiin ja persoonallisuuteen liittyvät seikat vaikuttavat suoriutumiseen ja mitä asialle voi tehdä. Kirjan toisessa osassa mennään edellä mainittuihin psyykkisen vahvuuden tekijöihin tarkemmin ja käytännönläheisemmin.

Erikoista kirjassa on, että ensimmäisessä osassa on paljon testejä, jotta lukija voi heti liittää lukemansa omiin kokemuksiinsa ja lisätä itsetuntemustaan. Testipistemäärien tulkitsemiseen ei yleensä anneta kovin paljon apua. Tämä häiritsi minua, vaikka on tuttua psykologin työstä yleensä. Yksittäisen testin perusteella ei voi vielä päätellä paljoakaan, mutta kun niitä tehdään erilaisia, alkaa piirtyä kokonaiskuva itsestä suoritustilanteissa toimijana. Tämän vuoksi en suosittele käyttämään kirjaa hakuteoksena, vaikka itse koetinkin niin tehdä viime kesänä. Kirja antaa ehdottomasti enemmän, jos sen jaksaa käydä läpi alusta loppuun. Silloin omat vahvuudet ja heikkoudet psyykkisessä itsesäätelyssä alkavat hahmottua tarkemmin. Urheilijan kannattaa mielestäni aloittaa kirja mieluiten perusharjoituskaudella, kun edellisen kauden onnistumiset ja epäonnistumiset ovat tuoreena mielessä, ja uudet tavoitteet siintävät mielessä.

Kirjan alaotsikko mielen taitojen harjoituskirja todella pitää paikkansa. Harjoituksia ja lomakkeita on niin paljon, että jokaiselle löytyy varmasti jotain omassa elämäntilanteessa sovellettavaa. Itse innostuin niin, että aion ottaa tämän vuoden tavoitteeksi ryhtyä määrätietoisesti kehittämään näitä taitoja. Liukkosen opeilla käsitykseni siitä, mistä ja millaisilla harjoituksilla kannattaa aloittaa, lisääntyi merkittävästi.

Kirjaa voi hyödyntää myös valmennuksen tai ohjauksen välineenä, sillä siinä lähestytään aihetta sekä yksilön että tiimin näkökulmasta. Liukkonen antaa paljon konkreettisia listauksia siitä, mitä ryhmänohjaajan kannattaa huomioida. Etenkin rivien välistä nouseva eettinen näkökulma on mielestäni tärkeä, onhan kyseessä nimenomaan ihmismieleen vaikuttaminen. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää, miten tärkeää on osata esimerkiksi luoda oikeanlaisia suggestioita siten, ettei vahingossa ohjaa keskittymistä yhä enemmän häiriötekijöiden suuntaan.

Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli kehityksellinen näkökulma, mistä olisi hyötyä lasten ja nuorten valmennuksessa. Myös tosielämän esimerkkejä olisi kokeneelta valmennusasiantuntijalta ollut kiintoisaa lukea enemmän.

Liukkonen, J. (2017). Psyykkinen vahvuus. Mielen taitojen harjoituskirja. Jyväskylä: PS-kustannus.