Innoituksena tälle artikkelille toimi heinäkuun alussa Helsingin Sanomissa julkaistu juttu jalkapalloilija Roni Peiposesta. Peiponen avaa jutussa avoimesti, miten toteutunut unelma ammattilaisjalkapalloilijan urasta muuttui valtavan stressin ja mielialaoireiden kautta lopulta ”vääristä syistä” pelaamiseksi ja vieraantumiseksi lajista.
Myös moni meistä aktiivikuntoilijoista tunnistaa saman ilmiön. Kokonaisarjen yhtälö ei toimi, kun vuorokaudessa ei jää riittävästi aikaa palautumiseen. Sen sijaan, että osaisimme nauttia harjoittelun tuloksista ja tietylle tasolle pääsemisestä, janoamme yhä kovempaa treeniä. Urheilijaan kohdistuu menestymisen myötä oletus jatkuvasta tuloskehityksestä. Suurimmat paineet saattaa asettaa henkilö itse. Urheilu, joka antaa elämään iloa, innostusta, sosiaalisen vertaisryhmän sekä väylän itsensä toteuttamiselle ja kunnianhimon tai kilpailuvietin kanavoimiselle, voi muuttua pakonomaiseksi suorittamiseksi ja jatkuvan epävarmuuden kentäksi. Saavutanko tällä kaudella edellisen kauden tason? Toipuuko vammautunut kehonosa enää koskaan entisekseen? Muserrunko paineiden alle? Mitä sanovat kannattajat ja tukijat, entä valmentaja? Mikä on riittävän hyvä suoritus? Saako voittaja olla välillä ynnämuiden joukossa?
Työelämässä puhutaan burnoutista, loppuun palamisesta. Myös urheilija voi iästä ja suoritustasosta riippumatta palaa loppuun. Urheilijoiden loppuun palamista on tutkittu paljon, sillä se on yksi merkittävä syy suorituskyvyn laskuun ja urheilun lopettamiseen. Loppuun palaminen määritellään kokonaisvaltaiseksi fyysiseksi ja tunnetason uupumiseksi, kun ihminen ei enää pysty vastaamaan pitkittyneeseen stressiin. Jotkut urheilijat ovat itse avanneet uupumustaan blogeissaan (esim. aitajuoksija Noora Toivo ja suunnistaja Venla Harju). Uupumustila opettaa jokaiselle sen kokeneelle, miten vahvasti keho ja mieli ovat yhteydessä, ja että ihmisen on kuunneltava omia rajojaan.
Tässä jutussa en käsittele tämän ilmiön sosiaalisiin rakenteisiin liittyviä syitä ja yksilöllisiä tekijöitä, vaan psyykkisiä oireita yleisellä tasolla. Toivon, että artikkelin lukeminen auttaisi huomaamaan urheilijoiden tuen tarpeen ajoissa. Loppuun palamiselle ei ole olemassa kliinisesti testattuja diagnostisia menetelmiä ja pisterajoja. Ei siis ole arviointilomaketta, jonka täyttämällä tietäisi, onko loppuun palanut vai ei. Loppuun palamista ei voi myöskään diagnosoida laboratoriokokeiden perusteella.
Useimmat ovat varmasti kuulleet, että motivaation heikkeneminen harjoittelua kohtaan sekä univaikeudet ovat merkkejä ylikuormitustilasta ja uupumisesta. Loppuun palamiseen liittyy muitakin psyykkisiä oireita, jotka voivat alkaa kuin varkain. Nämä kokemukset ovat ymmärrettäviä eivätkä ole osa urheilijan persoonaa. Kaikki uupuneet urheilijat eivät koe kaikkia psyykkisiä oireita yhtä aikaa tai yhtä voimakkaina.
Kun ei jaksaisi ryhtyä mihinkään
Uupumustilassa ihmistä on kohdannut äärimmäinen stressi, jota keskushermoston sympaattinen puoli on ensin koettanut kompensoida pinnistelemällä aina vain enemmän. Vielä tämä tehoharjoitus! Vielä nämä kilot pois kisapainosta! Tämän leirin kun vielä jaksan! Tällöin urheilijan on vaikeaa rentoutua, mieli käy ikään kuin ylikierroksilla. Urheilija voi tehdä äärirajoillaan elämänsä parhaita tuloksia, ja olla pari viikon päästä aivan poikki. Toisilla taas tällaista vaihetta ei ole, vaan suorituskyky ja jaksaminen hiipuvat pikkuhiljaa.
Kenties stressi on tullut elämän toiselta osa-alueelta, kuten opiskelun yhteensovittamisesta kilpailuaikataulujen kanssa tai ristiriidoista sosiaalisissa suhteissa. Harjoittelu on voinut olla pakopaikka, jossa ihminen hallitsee omaa elämäänsä, kun kaikki muu tuntuu vaikealta. Silloin on ehkä vaikea myöntää, että treenaaminen kovaa ei ole siinä tilanteessa oikea ratkaisu. Jossain vaiheessa elimistön sietokyky ylittyy. Väsymys kertoo yksinkertaisesti, että elimistö ei enää palaudu ilman lepoa. Urheilija ei olekaan kone. Elimistön normaali tarkkaan ajastettu hormonaalinen toiminta häiriintyy johtaen mm. unen ja syömiskäyttäytymisen muutoksiin.
Tiukkoihin aikatauluihin ja rutiineihin tottunut urheilija rämpii ehkä vielä läpi harjoituksensa, mutta ei välttämättä saa aikaiseksi normaaleja arjen asioita. Varsinkin nuorilla uupuminen voi näkyä pidentyneenä unena ja huoneeseen eristäytymisenä. Aikuisella taas kasaantuu hoidettavia asioita. Tämä lisää stressiä. Henkinen ja fyysinen väsymys yhdessä ovat nyt johtaneet aloitekyvyttömyyteen, innottomuuteen ja vetäytymiseen. Terveellisen kotiruuan laittaminen voi tuntua liian suurelta ponnistukselta, ja ruokavalio alkaa pikkuhiljaa muuttua. Lisäenergiaa haetaan pikaratkaisuista, kuten kahvista, energiajuomista ja herkuista. Tämä ei valitettavasti korjaa tilannetta kuin hetkeksi. Urheilijat ovat päättäväisiä ihmisiä. He eivät halua luovuttaa. Urheilija haluaa pitää kiinni siitä, missä hän on hyvä, ja mikä on tuttua ja varmaa – siitä, mikä on toiminut ennenkin. Jos normaali aktiivisuuden taso ei palaa, ratkaisua voidaan hakea vaikkapa lisäravinteista. Mikään pilleri ei kuitenkaan pysty ohjelmoimaan uudelleen pitkän aikavälin kuluessa muodostunutta loppuunpalamisprosessia.
Tästä ei tule mitään eikä minusta ole mihinkään
Mikä on luonnollinen reaktio energisenä ja aikaansaavana itseään pitäneelle henkilölle, kun hän uupuu? Jos hän tuntee epäonnistumisen, häpeän ja kelvottomuuden tunteita, siinä ei ole ihmettelemistä. Tutkimusten mukaan uupunut urheilija alkaa usein epäillä omia kykyjään eikä arvosta saavutuksiaan. Varsinkin huippu-urheilijan tulisi pystyä elämään huippu-urheilijan elämää 24/7 vuoden ympäri. Se ei ole ainoastaan ideaali, vaan monessa lajissa välttämättömyys. Jos urheilija ei jaksa hymyillä kuvissa, vastata yhteistyökumppaneiden pyyntöihin tai osallistua harjoitusleirille väsymyksensä takia, hän voi kokea pettäneensä tukiverkostonsa.
Tässä vaiheessa urheilijan taakkana on usein jo rasitusvammoja ja muita terveysongelmia, joille pitkittynyt kuormitus on altistanut. Se on voinut tuoda pakkolepoa, mutta todennäköisesti myös uudenlaista korvaavaa treeniä, joka ei välttämättä motivoi. Jo se, että täytyy aikatauluttaa päivä uudella tavalla, oma keho tuntuu erilaiselta kuin ennen, ja vammariskin vähentämiseksi on ehkä muutettava suoritustekniikkaa, voi lisätä henkistä epävarmuutta ja ärtyisyyttä. Tapojen muuttaminen on erittäin vaikeaa terveenä ja hyvävoimaisenakin. Loppuun palaneelle jo rentoutumisharjoittelun aloittaminen voi olla stressin aihe.
Terveysongelmat haastavat urheilijan kokemusta oman kehon vahvuudesta ja kestävyydestä. Jokainen urheilija tietää, miten valtavan työmäärän kropan treenaaminen lajin vaatimalle tasolle vaatii. Menetetyn työn hukkaan valuminen voi aiheuttaa pettymystä, katkeruutta, pelkoa jne., jotka normaalisti kääntyisivät pian toivoksi ja määrätietoiseksi kuntoutumiseksi. Uupuneella vammakierteeseen joutuneella positiivisuus ei niin vain löydykään.
Negatiiviset ajatukset ja uskomukset saattavat viedä harjoittelusta ja kilpailemisesta pois sen kipinän, jota itsensä ylittäminen vaatisi. Oikean vireen löytyminen voi olla vaikeaa. Hermostotason prosessien vuoksi koordinaatio ja keskittyminen eivät pelaa, tulee aloittelijamaisia virheitä. Urheilija voi tulkita nämä omaksi syykseen, varsinkin, jos hän ei ole jaksanut harjoitella laadukkaasti ja pitää kiinni säännöllisistä elämäntavoista.
Urheilu perustuu vertailulle. Vierellä joku toinen tekee elämänsä parasta kautta. Kypsä urheilija myöntää tuntevansa aiheestakin kateutta ja hämmennystä – miksi toisilla näyttää olevan niin helppoa? Tulee ehkä ajatus vaihtaa valmentajaa, harjoitusmetodia, ruokavaliota jne. On tärkeää ymmärtää, että uupumustilassa ihmisen kyky ottaa huomioon asioita ja tehdä päätöksiä voi alentua. Yksinkertaisesti, ei voi olettaa ihmisen olevan tässä tilanteessa skarpeimmillaan.
Pitkän uupumisvaiheen tai vamman parantelun aikana kehonkoostumus voi muuttua treenikuorman laskiessa ja hormonaalisten syiden seurauksena. Rasvaprosentin nousu ja lihasmassan lasku voivat aiheuttaa itseinhoa ja laukaista häiriintynyttä syömistä keinona pitää kiinni urheilullisesta kehomallista. Todellisuudessa urheilija tarvitsi itsensä piiskaamisen sijaan armollisuutta ja myötätuntoa itseään kohtaan. Jotkut laihtuvat uupumisvaiheessa, kun ruokahalu vähenee. Myös heillä kehonkoostumus voi muuttua ja voimataso laskea sen myötä. Hoikistuminen ei kerro suorituskyvyn kasvusta, mutta se voi hämätä muita ihmisiä kuvittelemaan, että urheilija on paremmassa kunnossa kuin koskaan.
Häiriintyneeseen syömiseen liittyy yleensä ruokailurytmin muutoksia, kun pitkitettyä nälkää tai ahmimista kompensoidaan toisillaan. Näin elimistöllä ei ole enää käytettävissään tasaisesti energiaa ja ravintoaineita kehittävään treeniin ja palautumiseen. Häiriintynyttä syömistä tyypillisesti piilotellaan, kukapa nyt haluaisi kertoa avoimesti tällaisista asioista? Laihduttamisen tai tyhjentämisrituaalien kautta uupunut urheilija voi yrittää hallita vielä viimeistä saareketta, johon hänellä on omaa kontrollia. Käyttäytyminen voi muuttua pakonomaiseksi, ja siitä voi olla vaikea päästä omin avuin irti. Näin hän tahtomattaan ajaa itseään vielä syvemmälle väsymyksen ja itsesyytösten suohon.
Joissain lajeissa taas kynnys kiellettyjen aineiden käyttöön voi madaltua. Tämä voi aiheuttaa pelkoa kiinnijäämisestä ja sivuvaikutuksista, häpeää ja jopa taloudellista ahdinkoa.
Urheileminen menettää hohdokkuuttaan ja merkitystään
Yksi mielen suojamekanismi liian suuriksi koettuja vaatimuksia kohtaan on työelämässä kyynistyminen, urheilijalla taas asenteen muuttuminen urheilua kohtaan. Kun on yrittänyt ja yrittänyt, mutta mikään toimi tai ilo ei löydy, mieli ratkaisee ristiriidan muuttamalla arvoja ja asenteita. Motivaation heikkeneminen voi suojata etenkin perfektionismiin taipuvaista urheilijaa. Uupuneena epäkohtien ja uhkien huomaaminen voi olla tarkempaa kuin myönteisten asioiden. Ikäviä asioita tekee mieli vältellä tai kritisoida. Mieli ohjaa pois sen luota, mikä vaikuttaa liian vaativalta juuri nyt.
Urheilumaailmasta vieraantuvaa ei enää kiinnosta entisenlainen pikkutarkka suorituksen hiominen tai sen kuuluisan viimeisen vaihteen löytyminen kilpailussa. Jos kisa menee keskinkertaisesti, mitä siitä? Jossain vaiheessa urheilija ei jaksa enää välittää, mitä muut sanovat. Se onkin siinä vaiheessa terveellinen asenne. Urheilija alkaa kyseenalaistaa ehkä laajemminkin elämäntapaansa, lajikulttuuria tai valmentajan ohjeita. Hän jättää ehkä tekemättä sovittuja asioita. Maailma ei kaadukaan, joten etääntyminen urheilukuplasta jatkuu. Jos urheilija on muutenkin otollisessa vaiheessa uran lopettamiselle tai lajin vaihdolle, nyt on vähemmän henkisiä pidäkkeitä sille.
Ympäristön kommenteilla voi olla suuri merkitys, sillä urheilija poimii alitajuisesti ne viestit, jotka tunnetasolla resonoivat hänen sisäisen kokemuksensa kanssa. Olipa lähipiirin tuen suunta poispäin lajista tai siinä pysyminen, tärkeintä urheilijan on tässä tilanteessa saada luottamiltaan ihmisiltä toiveikasta palautetta. Joskus on vielä paremmin. Tämä on vaihe, joka menee ohi. On muitakin, joille on käynyt näin, ja he ovat toipuneet. Ehkä parasta, mitä urheilija voi tehdä sohvanpohjalla viruessaan, onkin hakea vertaistukea soittamalla kavereille ja lukemalla muiden urheilijoiden blogeja uupumuksesta.
Onko uupunut urheilija masentunut?
Loppuun palamista ei ole määritelty tautiluokituksissa psyykenhäiriöksi tai sairaudeksi. Burnoutin määritelmään nojautuen urheilijan uupumuksen voi ajatella alkaneen siitä, että keho ja mieli vaativat häntä pysähtymään kuormittavassa elämäntilanteessa. Tämän prosessin seurauksena urheilija huomaa, että hänellä on masennuksen kaltaisia oireita: suunnatonta väsymystä, mikään ei kiinnosta, pienet asiat itkettävät tai ärsyttävät suhteettoman paljon, ja mielessä pyörii negatiivisia ajatuksia.
Masennus on tautiluokituksissa itseasiassa joukko hieman toisistaan eroavia mielialahäiriöitä. Masennusta ei voi rajata niin tarkasti kuin loppuun palamista, jonka on ajateltu olevan selkeämmin tietylle elämänalueelle painottuva stressireaktio. (Harvoin loppuun palamiselle tosin löytyy vain yhtä syytä). Myös masennuksessa keskeisenä syytekijänä nähdään keskushermostotason vaikeus sopeutua erilaisten elämäntekijöiden aiheuttamaan stressiin. Pitkään jatkunutta uupumistilaa ja masentuneisuutta voi olla hyvin vaikea erottaa toisistaan. Loppuun palamisen ja masennuksen yhteys ei ole yksiselitteinen. Se, onko kyse aivan samasta ilmiöstä vai kahdesta samantapaisesta, usein yhtä aikaa tai peräkkäin esiintyvästä ongelmasta, on siis toistaiseksi ratkaisematta.
Urheilijalla voi olla elämänhistoriansa, perhetaustansa ja perimänsä puolesta alttiutta masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen, mutta myös erilaisille riippuvuuksille, häiriintyneeseen syömiseen tai muille oireille, joita niputetaan tautiluokituksissa mielenterveyshäiriödiagnoosien alle. Näitä oireita esiintyy väestössä kaiken tasoisina ja yksilöllisesti vaihtelevina merkkeinä siitä, että sietokyvyn raja on ylitetty, ja henkilöllä ei vielä ole hyvinvointinsa kannalta riittäviä selviytymiskeinoja.
Yleensä meillä jokaisella on suojaavia tekijöitä, joiden vuoksi koemme mielenterveyden olevan suhteellisen vakaa ja pienillä korjausliikkeillä palautettavissa. Uupumistilassa suojaavia tekijöitä kaivattaisiin erityisen paljon: lähi-ihmisten tukea ja ymmärrystä, paineiden vähentämistä, mahdollisuutta levätä, muistuttelua siitä, että elämä on muutakin kuin urheilua ja suorittamista. Urheilijan olisi hyvä pitää kiinni myönteisestä itsepuheesta silloinkin, kun hän ei loppuun palamisen vuoksi voi saada tavallisia onnistumisenkokemuksiaan.
Monille urheilijoille juuri oma laji, sen yhteisö ja valmennussuhde ovat tärkeimpiä voimavaroja ja mielenterveyttä tukevia tekijöitä. Jos niistä etääntyy uupumisen tai mielialaoireiden vuoksi, voi tuntua, kuin elämästä ja omasta identiteetistä puuttuisi jotakin olennaista. Vaatii työtä ja aikaa rakentaa urheilun tilalle jotakin muuta. Urheilija voi ristiriitaisesti itse ottaa etäisyyttä sen urheiluyhteisön tukeen, joka kannattelisi häntä parhaiten. Toisaalta panostamalla välillä johonkin muuhun, urheilija voi muokata kuvaa itsestään monipuolisemmaksi, jolloin urheilumaailman paineet eivät enää uhkaa hänen minuuttaan suoraan, vaan kohdistuvat vain yhteen osaan hänen monista rooleistaan. Työpaikoilla otetaan usein tässä tilanteessa esim. opintovapaata tai saadaan sairaslomaa. Urheilijalla täytyy olla samanlainen mahdollisuus löytää suhteensa lajiin uudelleen tai huomata, että elämässä on nyt aika uudelle alulle.
Aina ei tarvitse vaihtaa paikkakuntaa tai keskeyttää urheilu-uraa. Jäsennystä kehää kiertäviin ajatuksiin voi hakea myös keskustelemalla esim. valmentajan, luotettavan läheisen, lääkärin tai psykologin kanssa.
Itseapua voi etsiä esimerkiksi Mielenterveys.fi-sivuston omahoito-ohjelmista tai
Oiva-nettipalvelun harjoituksista, jotka perustuvat hyväksymis- ja omistautumisterapiaan.
