NUTS Karhunkierros 2019 virkistävässä kevätsateessa

Ensimmäinen kerta juoksureitillä on aina erityisen hieno kokemus, ja niin oli 55 km NUTS Karhunkierroskin. Juuri nyt on kilpailun jälkeinen energiavajeheikotusväsymys, mutta muuten mieliala on ollut pelkästään positiivinen kisapäivän alusta tähän saakka. Olen kaikkein tyytyväisin kisassa juuri siihen, että sain pidettyä positiivisen fiiliksen yllä riippumatta monella tavalla mönkään menneestä viimeistelyjaksosta ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta. Eniten huoletti, vieläkö reilun kahden viikon takaisen kaatumisen aiheuttamat kivut ja jumit vaikuttavat toisen jalan liikeratoihin ja iskutuksensietoon. Olin henkisesti varautunut siihen, että jos jalka tuntuu pettävän alta, keskeytän. En voinut matkan varrella kuin ihmetellä, miten hienosti kroppa hoiti homman. Kaaduin ainakin kolme kertaa, mutta onnistuin aina kierähtämään ilmassa terveelle kyljelle, joten ei muuta kuin äkkiä ylös ja jatkamaan. Jalan kivutkin alkoivat vaivata vasta lopussa.

Kuva on otettu kisan jälkeen. Matkaa varten se oli pakattu niin täyteen, että se mahtui juuri ja juuri kiinni. Nestettä oli lähdössä 2,5 litraa.

Oulangan kansallispuistossa satoi koko päivän kevyesti, ja sama sää jatkuu täällä kotonakin päivää myöhemmin. Sää oli juoksun kannalta miltei ihanteellinen. Kuuma ei missään vaiheessa tullut, plusasteita kun oli vain muutama. Pukeutuminen aiheutti päänvaivaa aivan viime hetkiin saakka. Suurin osa muista kilpailijoista näytti juoksevan takki päällä. Riisuin kuitenkin kuoritakin reppuun astellessani lähtökarsinaan, sillä olin ennättänyt saada mukavan lämmön päälle hölkkäillessäni ennen starttia. Ylläni oli uusi ohut pitkähihainen juoksupaita. Paita täytti tekniset odotukset täydellisesti, vaikka ulkonäön puolesta se olisi vihoviimeinen valinta. Se oli samantapaista materiaalia kuin suunnistuspaitani, joka toimii hyvin juuri kolealla ja sateisella säällä, ja siksi uskalsin luottaa siihen. Käytin koko matkan hanskoja, jotka tosin lopussa olivat niin kosteat, etteivät enää paljon lämmittäneet.

Lähtöhetkellä oli monta asiaa jo mennyt nappiin: Olin selvinnyt aamusta ilman erityisen pahaa jännitystä, joten aamupala oli mennyt alas, enkä sählännyt varusteiden kanssa kuten yleensä. Itse asiassa olin pakannut juoksurepun harvinaisen aikaisin ja kirjoittanut sen sisällöstä taskun tarkkuudella luettelon, ja jopa opetellut sen ulkoa. Tämän aion ehdottomasti ottaa tavaksi jatkossakin, sillä se rauhoitti mieltä kummasti. Toiseksi olin laatinut kaksi aikatavoitetta, joista ensimmäinen perustui viime kesän parhaisiin saavutuksiini ja olisi tässä vaiheessa kautta vielä epärealistinen, mutta kannustava. Toinen aikatavoitteeni pohjasi realistiseen ja armolliseen käsitykseen harjoittelukaudestani. Olin analysoinut reitin vaativuutta perustuen kahden vuoden takaiseen Karhunkierroksen 31 km juoksuuni sekä toisten blogeista löytämiini kisaraportteihin ja karttaan. Tiesin omat heikkouteni ja vahvuuteni, joten pystyin arvioimaan, millä kilometrivauhdilla menisin mitkäkin osuudet. Olin merkannut ylös, missä ajassa minun tulisi olla Basecampin ja Konttaisen huolloissa pysyäkseni edellä mainittujen aikarajojen puitteissa. Kolmanneksi reilun tunnin odotusaika ennen starttia antoivat mahdollisuuden lämmitellä pitkään ja rauhassa, mikä sopi minulle oivallisesti. Sykkeet olivat kerrankin kohdallaan eivätkä pilvissä. Neljänneksi olin hyväksynyt sen tosiasian, ettei tekemättömille laatuharjoituksille voinut enää mitään, vaan kisa oli juostava läpi pelkällä peruskunnolla ja sisulla.

Olin etukäteen päättänyt mennä alun helppokulkuisen osuuden lujaa silläkin riskillä, että jalat olisivat puhki lopussa. Tämä johtui siitä, että viime kesän kahdessa ultrakisassa (Vuokatin 57 km ja Joensuun 12 h juoksu) aloitin todella maltillisesti, ja nyt halusin testata rohkeampaa taktiikkaa. En ollut ennättänyt harjoitella riittävästi lopun tunturijonon rinteitä enkä portaita varten, joten tuoreillakaan jaloilla en pysyisi loppureitillä muiden tahdissa. Menetettävää ei siis olisi. Innokkaana nauttimaan heti vauhdista asettauduin ensimmäisen lähtöerän puolivälin paikkeille. Seurakaveri Tarjan kanssa ennätin vaihtaa sanasen, ja sitten matkaan.

Alkumatka eteni juuri siten kuin olin kaavaillut: liian korkealla sykkeellä. Vauhti itsessään ei ollut erityisen kova, mutta viimeisen kuukauden juoksemattomuus oli ilmeisesti liikaa. Toisaalta jalat tuntuivat mukavan kevyiltä juuri pitkän levon vuoksi. Kovimmat menijät olivat jo kaukana, eikä edellisen erän keula vielä saavuttanut, joten sain juosta oikein miellyttävästi letkojen välissä. Huomasin saaneeni reitin alkuosasta hieman väärän kuvan blogitekstien perusteella. Se ei ollut ihan niin helppoa baanaa kuin oletin, joten jouduin rukkaamaan aikatavoitettani. Kuten aina, jo ensimmäiset pienet nousut tuntuivat jaloissa varoitellen tulevista haasteista. Korkeat sykelukemat ja nousujen aiheuttama polte reisissä aiheuttivat muutamaan otteeseen kriittistä itsepuhetta, mutta tällä kertaa onnistuin taltuttamaan sen heti. Muistutin itseäni toistuvasti, että tämä kaikki oli tiedossa ja huomioitu suunnitelmassani. Sykkeiden osalta keskustelin itseni kanssa, haluanko todella hiljentää vauhtia reilusti. En tietenkään malttanut, kysymyshän oli täysin retorinen. Kompromissina aloin kuitenkin kävellä pienemmät nyppylät ja otin seuraavan tunnin ajan geelit kävelyvauhdissa. Vähitellen takaa alkoi lappaa porukkaa ohi. Ei ollut mairittelevaa joutua usein ohitetuksi, mutta se innosti aika ajoin ryhdistämään omaa juoksua. Perinteisesti ensimmäiset 1,5-2 tuntia ovat minulle tappista kulkua, ja sitten vasta kone lähtee käyntiin. Nyt kun aloitin lujempaa, mitään selvää muutosta olossani ei tullut, vaan jalat vaan alkoivat parin tunnin päästä tuntua tasaisesti raskaammilta, vaikka teho pysyi samana. Ei tuntunut helpolta, mutta ei vielä tiukaltakaan. Maisemat olisivat tällä osuudella olleet upeat, jos katseen olisi uskaltanut antaa viipyillä niissä.

Reitin laskeutuessa ensimmäisen kerran Oulankajoen rantaan juurakot hidastivat aikalailla, mutta veden lähellä kulkeminen oli sopivan jännittävää vaihtelua. Sen jälkeen tuli ensimmäinen pidempi ja jyrkempi nousu. Yhä enemmän porukkaa alkoi tulla takaa ohi. Mäen harjanteella, jolkutellessani vielä melko tehokkaalla askeleella, takanani juokseva naisääni epäili meidän olevan 15 km kohdalla. Tajusin, että en ollut seurannut kilometrilukemia enää pitkään aikaan. Kello kertoi aikaa edellisestä tankkauksesta sekä sykkeen. Olisin tietenkin voinut nappia painamalla vaihtaa kellon näyttöä, mutta en halunnut hidastaa askelta sen takia, sillä yksikin katseen poikkeaminen polulta saattaisi johtaa kaatumiseen. 15 km kuulosti ensiksi aika vähältä ja sitten paljolta. Taisin jotenkin kääntää sen niin, että melkein kolmasosa jo menty – onneksi matikkapää katoaa aina vauhdissa! Olisikin ollut lannistavampaa ajatella, että edessä oli vielä 40 kilsaa paljon vaativampaa uraa.

Polulla taivalsi löyhiä letkoja alati muokkaantuvin kokoonpanoin. Muutama kilpasisko vaihteli asemia kanssani, välillä kadoten näkyvistä, välillä tullen taas selkä edellä vastaan jouduttuaan hitaammin etenevän porukan taakse. Perusmatkan ja 83 km menijöitä oli tosi paljon, suurin osa leppoisasti edeten, osa hieman kankeammin kulkevana. Kaikkia ei erottanut millään askelluksen perusteella tai sauvoista, vaan vasta numerolapusta. Moni tsemppasi meitä lyhytmatkalaisia, mikä piristi aina todella paljon. Ikään kuin yläluokkalainen olisi noteerannut innokkaan pikkuoppilaan 😀 Samoin yritin aina huikata jotain näille sitkeille sisseille.

En tykkää yhtään juosta letkoissa, sillä lyhyt töpöttävä askeleeni ei käy yksiin useimpien muiden kulkijoiden kanssa, ja näen mielelläni pitkästi eteenpäin polulla tunteakseni oloni turvallisemmaksi etenkin laskuissa. Niinpä pysyttelin yleensä mahdollisimman pitkään reilusti joukon viimeisen takana, ja menohalujen kasvaessa pyrin sopivassa kohdin keulaan niin pitkäksi aikaa kuin muut malttoivat mennä minun vauhdillani. Välillä kysyin takana tulevilta, haluavatko ohi.

Olimme tulossa puolimatkaan. Odotin Basecampin huoltoa varmasti ainakin 7 km kuvitellen koko ajan sen olevan ihan mutkan takana. Matka tuntui loputtoman pitkältä, varsinkin kun Oulankajoen rantaan palannut reittiosuus oli roimasti hankalampi ja hitaampi kuin olin kuvitellut. Pari kertaa olin lentää jalan tartuttua juureen. Siellä piti keskittyä täysillä pystyssä pysymiseen. En aikonut syödä huollossa mitään tarjottua, ainoastaan lisätä vettä pulloihin, mutta henkisesti muutaman minuutin tauko alkoi tuntua suunnilleen joululta ja juhannukselta yhtä aikaa. Menin nyt pk-sykkeillä, mutta jalat eivät enää olleet virkeät, ja olin taivaltanut jo kolmisen tuntia. En ollut etukäteen ihan hahmottanut, missä kohti lyhyemmän matkan taivaltajat liittyvät joukkoon, enkä muistanut riippusillankaan sijaintia. Joku letkassa herätteli yleistä huolta, joudummeko 34 km matkaajien lähtösuman sekaan ja jonottamaan sillalla. En jaksanut stressata siitä. Keskityin pitämään saman tehon yllä, etten olisi itse tulppana. Jossain vaiheessa ennen huoltoa kaaduin pienessä alamäessä polun viereen varvikkoon, ja sain muistoksi naarmut polveen. Toisen juomalötkön korkki haukkasi aimo annoksen hiekkaa, mutta onneksi se oli jo puoliksi tyhjä. Toisen juomalötköni sisältö riitti juuri ja juuri Badecampin huoltoon, mutta juomasäiliössä oli vielä vettä.

Jes, huoltoon saapuminen kannustajien tsemppaamana ja kujaa pitkin oli iso helpotus! 34 km matkaajia meni valtava porukka ohi viereistä polkua samaan aikaan, kaikki selvästi intoa tulvillaan. Pullot täyteen, elektrolyyttitabletit sekaan, geeliroskat roskiin ja uudet geelit takataskusta eteen. Täytyy myöntää, että haaveilin sekunnin sipsien syömisestä ja vihreistä kuulista, mutta sipsien näkeminen nipisti valmiiksi mahaa ja kuulia ei meille vegaaneille ollut jäljellä, tai ainakaan silmiini ei sattunut kuin tyhjiä rasioita. En ottanut lisää vettä juomasäiliöön, sillä arvelin sen olevan vielä puolillaan. Aikaa huollossa meni reilu 4 min. Lähdin jatkamaan rauhallisesti. Nyt saisin vain rentoutua ja nautiskella loppumatkan. Olin saavuttanut alle 4 tunnin aikatavoitteeni huoltoon pääsemisessä ja seuraavat 17 km Konttaisen huoltoon minun piti ainoastaan pyrkiä pitämään hieman pitkää pk-lenkkiä tiukempi vire yllä.

Yllättävänä takaiskuna olin jo noin lyhyen huoltotauon aikana palelluttanut itseni märässä paidassani. Muutama sata metriä huollon jälkeen järjestelin kohmeisilla sormilla jotain repun etutaskuissa katsomatta eteeni, ja lensin soratiellä pitkin pituuttani olkapää ja poski edellä kenttään. Kallossa tuntui rusahdus, mutta kaikki kasvolihakset tuntuivat pelittävän eikä kipua ollut. Tunnustelin varovasti poskea: naarmuja, soraa, ei verta? Katsoin alas: ei hemmetti, sama juomapullo, jonka oli juuri äsken pessyt ja täyttänyt, oli nyt vielä pahemmin märän hiekan peitossa! Ei auttanut, yhden puolen litran lötkön oli riitettävä, ja hätätilanteessa voisin tietenkin huuhdella likaantuneen korkin juomalla. Repun juomasäiliöstä letkun kautta tulevan veden aioin säästää niihin hankaliin paikkoihin, joissa lötkön kanssa räpeltäminen olisi vaarallista. Vasta jonkin matkaa taivallettuani huomasin myös kellon ottaneen tärskyä. Siinä onkin nyt pysyvät jäljet muistona tästä reissusta. Kaatumistani ei nähnyt kukaan, joten myöhemmin juostessani taas muiden seurassa odotin jonkun kommentoivan poskeani. Kun kukaan ei sanonut mitään, arvelin ettei ollut syytä huoleen. Kaksi suunnistusseurasta tuttua miestä vaihtoi sanasen ohi viilettäessään, eivätkä kommentoineet mitenkään naamaani. Tajuan vasta tätä kirjoittaessani, että hehän menivät ohi ehjänä säilyneen posken puolella, joten eivät olisi voineet mitään huomatakaan. Tässä vaiheessa huomautettakoon, että perheeltäni sain kyllä maalissa kommenttia naamataulustani. Se turposi ja punoitti illalla oikein komeasti, eikä hienoa hiekkaa saanut pintanaarmuista mitenkään pois. Lähden siis huomenna töihin sen näköisenä, kuin Karhunkierroksella olisi tullut mesikämmen vastaan ja raapaissut neljällä kynnellä poskesta.

Väli seuraavaan huoltoon oli ajoittain muuta kuin perinteistä polkujuoksua. Reittiä oli kunnostettu kivituhkalla tai soralla, mutta maapohja oli niin märkä ja pehmeä, että se jousti jalan alla. Tykkäsin tästä välistä sen vaihtelevuuden ja helpompien pätkien, kuten pitkospuiden vuoksi. Hokan kenkäni pitivät joka kohdassa täydellisesti. Nousut ja laskut alkoivat kuitenkin tuntua polvissa ikäviltä. Viimeistään tässä vaiheessa oli päivänselvää, että aiemmin vahvuutena pitämäni alamäkitekniikka oli täysin kadoksissa harjoittelun puutteen ja lukuisten kaatumisten aiheuttaman pelon vuoksi. Kun aiempina kesinä olen ohitellut nimenomaan alamäissä, nyt olin vuorostani se, joka otti näreestä kiinni ja harkitsi jokaisen askeleensa tarkkaan. Paikoitellen löysin kuitenkin itsestäni vielä lisävaihteen, ja tasaisilla pätkillä ja loivissa alamäissä sain vauhtia nostettua. Ylämäissä reisissä ei ollut enää paukkuja. Etenkin hitaissa rinteissä oli mukava olla osa letkaa ja vaihtaa sananen muiden kanssa. Mitä pidemmälle pääsin, sitä suuremmaksi nousi kunnioitus pidempien matkojen menijöitä kohtaan. Suurin osa heistä näytti taivaltavan yksin omaan tahtiinsa, ja saatoin vain kuvitella, mitä heidän mielessään liikkui.

Samoin kuin ennen edellistä huoltoa, nytkin tuntui kuin viimeiset kilometrit ennen Konttaista olisi mitattu venyttämällä. ”Muutama kilometri” voi tuntua ikuisuudelta, varsinkin kun huoltoa ennen pitää nousta pari todella haastavaa rinnettä. Syke laski koko ajan alemmas ollen usein alle 120, mikä kertoi jalkojen hapotustilanteesta. Alkumatkan vauhdinpito todellakin kostautui, enkä saanut jalkoja liikkumaan sillä vauhdilla kuin kuntoa olisi riittänyt. Tätä ei auttanut harmitella, olin itse pedannut ahdinkoni. Niinpä keskityin suunnittelemaan tehokasta huoltotaukoa. Ennakoin voimien olevan vähissä reitin pahimmalla osuudella tunturissa sadeviimassa, joten päätin vetää takin päälle Konttaisessa. Konttaisen huollossa oli erinomaisen avuliasta porukkaa talkoissa, kiitos! Sain ruhtinaallisen paljon apua vesipullojen täytössä, ja minulle oli säästetty vihreä kuulakin 🙂 Bajamajakäynnistä, banaanin syömisestä ja takin pukemisesta huolimatta selvisin sieltä nopeammin kuin Basecampistä.

Alla oleva kuva ei ole kisareitiltä vaan majoituksemme läheltä Itä-Rukalta, mutta se kertoo, millaiset tihkusadepilviset näkymät reitin korkeimmilta huipuilta vallitsivat. En malttanut pysähdellä ottamaan kuvia kisan aikana.

Viimeiset 7 km olivat juuri niin rankat kuin muistelin toissavuodelta. Nyt ei tosin ollut lunta, mutta jalat hapottivat pahemmin. Kanssani lähti huollosta samoihin aikoihin 83 kilometrillä ollut hyvävoimainen kilpasisar ja omassa sarjassani juokseva nainen, jotka molemmat askelsivat mielestäni seinäjyrkissä rinteissä kuin gasellit. Käsittämätöntä! En edes yrittänyt pysyä vauhdissa. Alamäet olivat tähän asti olleet siedettäviä, vaikkakin hitaita, mutta nyt ne muuttuivat tuskaksi. Jumittuneet reidet eivät tukeneet polvia, vaan niitä vihloi ikävästi. Koordinaatio ei pelannut. Jokaisen vaaran huiputus ja alastulo oli saavutus niillä koivilla! En halunnut ajatella, montako huippua oli jäljellä, itse asiassa yritin vain ajatella, pystynkö syömään tai juomaan jotain, sillä Konttaisen huollossa napattu banaaninpala ja vihreä kuula kiersivät mahassa ikävästi. Yhden geelin taisin ottaa siihen päälle loppumatkan aikana. Puoliksi konttasin mäet nyt jo niin hitaasti, että tasaiselle maalle jäi ylimääräistä energiaa kiristää hieman vauhtia. Pystyin hieman tavoittamaan muutamia juoksijoita, jotka olivat ohittaneet minut aiemmin ylämäissä. Onnekseni pitkiä loivia alamäkiäkin oli vielä tarjolla. Huomasin loppuvaiheessa, että pystyin juoksemaan myös loivat nyppylät ja lyhyet portaat, joissa muut kävelivät. Olisi pitänyt tajuta se aikaisemmin. Toki juoksutahtini vastasi lähinnä miesten kävelyvauhtia, mutta joudutti omaa matkaani.

Sen huomaaminen, että voimia oli reservissä vaikka miten paljon, antoi loppuun hurjasti tsemppiä. Vaikka viimeiset rinteet menivät varmasti yhä hitaammin, minusta tuntui, kuin olisin jaksanut ne sentään reippaammalla ryhdillä. Vihoviimeisen nyppylän jälkeen ohitseni juokseva mies huikkasi, että hänellä oli 6 min omaan enkkaan. Huusin takaa kannustusta, olihan hänen nyt ehdottomasti päästävä tavoitteeseensa. Samalla tajusin, että nyt en itsekään voi enää himmailla ja pistin potkua askeleeseen kirittääkseni hänet maaliin. Viimeinen alamäki ja loppusuora jäivät harmillisen lyhyiksi, sillä se voiman tunne, jota olin kaivannut koko matkan, löytyi vasta nyt kunnolla. Lapset huusivat kannustusta maalisuoralla. Kanssajuoksija rikkoi ennätyksensä ja kiitteli kannustuksesta. Oli mahtavaa jakaa juoksun ilo maalisuoralla toisen itsensä ylittäjän kanssa. Sain NUTS-osallistujamitalin kaulaan. Ystävällinen toimitsija opasti kohti keittotelttaa ja autohallia, josta lähtöön jättämäni varusteet saattoi hakea. Perhe ei malttanut odottaa, että jäisin teltalle syömään, ja totta puhuen halusinkin pian lämpimään saunaan majapaikkaamme. Nappasin siis todella hyvää linssikeittoa mukaani ja aloitin kisan jälkipuinnin.

NUTS Karhunkierros osallistujamitali 2019. Jälkikasvu kehui tyylikkääksi.

Saavutin aikatavoitteeni päätyen kahden asettamani aikarajan puolivälin tienoille, eli reilusti alle 8 tuntiin. Se ei ehkä ollut viisaimmalla taktiikalla pelattu, mutta henkisesti innostavalla kyllä. Uskalsin kokeilla tällaista vetoa ja tein sen harkitusti, joten ei ole tarvetta jossitella. Tavoitteena oli myös pitää koko matkan asenne hyvänä, ja se onnistui jopa jalkojen sakkaamisesta huolimatta. Vaikka tunturinrinteissä tajusin vääjäämättä, että minusta ei saa vuorijuoksijaa, niin ultrajuoksu-unelmani saivat vain lisää virtaa.

Nyt haasteena on palautella viisaasti ja tehdä muutama laadukas treeni ennen Kainuun rastiviikkoa ja NUTS Ylläs-Pallaksen 55 kilometrin revanssia, johon on aikaa ainoastaan 7 viikkoa. Pallaksen reitillä on minulle erityinen merkitys, sillä se oli ensimmäinen ultramatkani, ja koska tein sen luovuttuani jo kertaalleen uskosta, että voisin vielä joskus juosta. Siitä alkoi uusi juoksuelämäni kehoa ja elämänkokonaisuutta paremmin kuunnellen. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kokemaan sen uudelleen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *