Kirja-arvostelussa Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi (Tiina Lehmuskoski, Fitra 2019).

Kesälomalla tarkoitukseni oli lukea romaaneja, mutta kirjakoriin päätyikin useampia mielenkiintoisia tietokirjoja. Tämä kyseinen kirjauutuus kiinnosti sekä ammatillisesti että vanhemman roolissa. Päällimmäinen ajatus lukukokemuksen jälkeen on, että Tiina Lehmuskoski on todella onnistunut tavoitteessaan puhutella urheilevan lapsen tai nuoren vanhempaa. Kirjasta tekevät vakuuttavan ytimekäs tyyli ja selkeät periaatteet, mutta myös kirjoittajan vetoaminen omiin kokemuksiinsa mm. kaiken ikäisiä urheilijoita kuntouttavana fysioterapeuttina ja osteopaattina. Tiina Lehmuskoski on itse aloittanut tavoitteellisen kilpaurheilun lapsena, ja hänellä on myös valmentajatausta. Hän toimii kliinisen työn lisäksi Hierontakoulu Atlaksen ja Osteopatiakoulu Atlaksen rehtorina ja opettajana sekä työnohjaajana.

Kuten kirjan nimikin viittaa, Lehmuskoski korostaa kirjassaan kautta linjan vanhemman vastuuta. Valmennuksessa tai seurassa voidaan ajatella lapselle tai nuorelle sopivasta harjoittelumäärästä ja sen laadusta toisin, kuin minkä vanhempi näkee lapselleen parhaaksi. Vanhemman ensisijainen tehtävä on kuunnella omaa lastaan ja kyseenalaistaa käytäntöjä tarvittaessa. Lehmuskoski ei suinkaan kannusta vanhempaa astumaan valmentajan varpaille, vaan kannustaa valmentajan ammattitaitoa arvostavaan rakentavaan keskusteluun juuri kyseisen urheilijayksilön kehityksen näkökulmasta. Hän ohjaa myös kokoamaan urheilevan nuoren ympärille asiantuntijatiimin, jotta kaikki tarvittavat tieto ja taito lapsen kehityksen tukemiseksi olisi saatavilla. Valmentajalla ja vanhemmalla voi jo olla hallussa suurin osa tarvittavista taidoista, mutta aina se ei riitä. Lehmuskosken oman ammatillisen kokemuksen mukaan etenkin urheiluvammojen kuntoutus ja kehonhuolto ovat osa-alueita, joissa liian usein näkee oikaistavan. Tämänkin osaamisen hyödyntämisessä vastuu on vanhemmilla.

Toinen korostuva teema on kommunikaatio vanhemman, urheilevan lapsen tai nuoren ja muiden toimijoiden välillä. Lehmuskoski nostaa esille mm. tavoitteiden asettamisen, kivun ilmaisemisen ja siihen reagoimisen sekä sen keskustelemisen läpi, mitä lapsen sitoutuminen lajiin vaatii koko perheeltä.  Lehmuskoski herättelee vanhempaa pohtimaan omia lapsensa urheiluun liittyviä käsityksiään, toiveitaan ja kasvattajan rooliaan. Laji voi tempaista mukaansa koko perheen niin, että näkemys turvallisesta harrastamisesta hämärtyy pikkuhiljaa. On hyvin tärkeää muistaa kysyä nuorelta, miten hän jaksaa treenaamista, ja mitä hän siitä itse ajattelee.

Pidin kirjan kokonaisvaltaisesta hyvinvointikäsityksestä, joka kätkeytyy harjoittelukokonaisuuden optimoinnin taakse. Lehmuskoski esittää, että osa-alueiden optimointi mahdollistaa pitkän ja menestyksekkään urheilu-uran. Kirjassa esille nostettuja osa-alueita ovat lajiharjoittelu, lajia tukeva oheisharjoittelu, lepo, ravinto, kehonhuolto, psyykkinen valmennus, uni ja sosiaaliset suhteet. Kaikki nämä osa-alueet vaativat tarkastelua nuoren urheilijan arjessa, jotta hän voisi kehittyä vammoitta ja uupumatta. Fyysistä rasitusta peilataan siis mm. unen, palautumisen ja ravinnon laatuun sekä koulutyön ja sosiaalisen elämän kuormitukseen. Näissä asioissa valmentaja ei voi tehdä työtä vanhemman puolesta. Uskallan väittää, että tämän optimointipalapelin pitäminen balanssissa vaatii melkoisen hyvää vuorovaikutussuhdetta ja luottamusta vanhempien ja lapsen välillä, varsinkin jos nuori samaan aikaan pyristelee kohti itsenäisyyttä ja haluaa viettää vapaa-aikaa kuten kaverinsakin. Vanhemman normaali kasvatustyö kytkeytyy kaikessa vaativuudessaan arvokkaaksi osaksi urheilijanpolulla etenemistä.

Vanhempana sain kirjasta tukea sille, miten olla lasteni tukena heidän liikunnallisissa harrastuksissaan. Lajeja, valmennustyylejä ja urheiluseuroja tulee ja menee. Olen onnellinen sitä, että kaikki lapseni ovat löytäneet mieleisen lajin itselleen. Samalla tiedostan, että elämänpituisella matkalla ennättää olla monia innostavia ja ikimuistoisia urheilukokemuksia ja harrastusporukoita. Lapsen psyykkisen tai fyysisen terveyden uhraaminen yhdessä lajissa menestymistoiveiden vuoksi ei ole sen arvoista.

Lehmuskosken teoksen vahvuuksia ovat sen selkeä periaatteellisuus ja helppolukuisuus (vanhempi voi selailla sitä vaikka treenikentän reunalla). Käytännöllisemmät näkökohdat on rajattu pois, mikä kyllä tavallaan perustellaankin kirjassa. Tilanteet täytyy aina katsoa yksilöllisesti. Kysymällä itseltään, lapseltaan tai valmennustiimiltä muutaman terävän kysymyksen vanhemman tulisi tietää, mikä on nuoren kannalta paras tapa toimia. Oikeassa elämässä viisaista ajatuksista on vielä pitkä matka tekoihin. Esimerkiksi itse olen teini-ikäisen lapseni kanssa tilanteessa, jossa  hän on useamman kuukauden kokenut harjoituksiin menon vaikeaksi. Rakasta lajia ja siinä kilpailemista hän ei kuitenkaan haluaisi lopettaa. Olemme käyneet läpi näiden tuntemusten syitä sekä vaihtoehtoja, mitä tilanteessa voi tehdä. Olen esimerkiksi kertonut erilaisista vaiheista, joita jokaisella voi harrastuksessaan tulla. Vanhemman yksi tehtävä on auttaa lasta näkemään asiat pidemmässä aikaperspektiivissä, tarkoittipa se sitten muutaman kuukauden taukoa ohjatusta valmennuksesta tai epämukavuuden väliaikaista sietämistä. Aikuisen näkökulmasta fiksuinta olisi avata keskustelu asiasta valmentajan kanssa. Joillekin asioille valmentaja voisi tehdä jotain, toisille ei. Teini-ikäiselle tämä vaihtoehto ei kuitenkaan missään nimessä käy, enkä halua menettää hänen luottamustaan ottamalla yhteyttä valmentajaan ilman hänen suostumustaan. Niinpä olen kannustanut nuorta ilmaisemaan itse omia tuntemuksiaan ja toiveitaan valmentajalle. Ehkä tärkeintä on ollut, että nuori on voinut pohtia hankalaa tilannettaan perheenjäsentensä kanssa ilman, että kukaan tuputtaa tiettyä ratkaisua.

Vaikka yllä kuvailemaani tilanteeseen kirja ei anna helppoja vastauksia, sen monipuolista antia voi soveltaa. Esimerkiksi tartuin Lehmuskosken näkemyksiin, että harjoituksissa tulee saada onnistumisia, eivätkä liian vaativat harjoitukset ole turvallisia. Valmentajan ammattitaitoa on auttaa lasta tai nuorta kehittymään asteittain sopivien harjoitteiden ja treenimäärien kautta. On mahtavaa, jos nuori pystyy itse tunnistamaan omia rajojaan. Vanhemman tulisi tukea tätä itsenäisen ajattelun heräämistä, sillä oman kehon ja mielen tarpeiden kuunteleminen sekä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ovat viime kädessä urheilijan itsensä vastuulla. Kukaan muu ei voi määritellä yksilön kokemaa kokonaiskuormitusta. Ja jos ajatellaan vielä laajemmin, miten muuten urheilijanuoresta voisi jonain päivänä kasvaa aikuinen, joka osaa tukea terveellä tavalla omien lastensa tai valmennettaviensa kehitystä?

Kirjan siloiset kuvat onnellisista lapsista ja ytimekkäät erikseen korostetut kiteytykset tuovat mieleen self-help-kirjallisuuden. Jotkut lukijat saattavat olla allergisia tällaiselle tyylille. Toisaalta sitähän tämä teos nimenomaan on, itseapua huoltajille. Lehmuskoski on nähnyt tarpeen, ja päättänyt työhistoriaansa hyödyntäen avata laajempaa keskustelua vastuullisesta vanhemmuudesta urheilukontekstissa. Kirja antaa välineitä käsitellä urheiluun liittyviä kysymyksiä perheen toisen vanhemman, nuoren itsensä, valmentajan ja muiden huoltajien kanssa.

Teos on paikoin provosoiva, kuten Lehmuskoski on tarkoittanutkin.  Omasta mielestäni kirjan teesit ovat perusteltuja ja vaikuttavat luultavasti urheilumaailman ulkopuolelta katsottuna jopa itsestäänselviltä. Arvelen, että kirjasta hyötyvät eniten vanhemmat, joiden juniori on joutunut vammakierteeseen tai joiden perheissä lapsen tavoitteellinen urheileminen on herättänyt paljon kysymyksiä. Vammojen kuntouttamiseen teos ei anna suoria ohjeita, vaan ne täytyy hakea ammattilaisen vastaanotolta. Lehmuskoski antaa kuitenkin suuntaviittoja vammattomaan liikunnan harrastamiseen. Kaikkein tarpeellisin tämä lukukokemus olisi mielestäni vanhemmille, jotka ovat tehneet lapsensa urheilumenestyksestä projektin itselleen. Vanhemman tuki on urheilevalle juniorille korvaamattoman arvokasta, mutta Lehmuskosken teos voi auttaa löytämään oikean tasapainon kasvatustyössä. Suosittelen teosta myös vanhemmille, joilla ei ole omaa urheilutaustaa, ja jotka näin ollen ovat juniorinsa kanssa riippuvaisempia seuratyöntekijöiden ja valmentajan näkemyksistä. Heille kirja voi toimia taustatukena siitä, millaista terveyttä edistävän ja turvallisen urheilemisen tulisi olla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *